Suomi-neidon kasvattama

Suomi-neito on 99-vuotias ja minä 60-vuotias. Ajankulku ei kosketa kaikkia samalla tavalla. Minusta on tullut vanha tantta, mutta Suomi se vaan kantaa edelleen neito -titteliä häväistystä historiastaan huolimatta. Lohduttaudun sillä, että minulla on sentään kaksi käsivartta.

Vuonna 1956 Suomessa syntyi minun lisäkseni 88 895 muutakin tyyppiä. Viime vuonna lapsia syntyi 52 814 Elinajanodotteeni oli syntyessäni 71,6 ja nyt se on ainakin kymmenen vuotta enemmän. Ihmetteleekö vielä joku, että mikä ihmeen vanhuspommi on pamahtamaisillaan?

Vaietkaa, kohta poissa on…

 Sodasta ei lapsuudessani puhuttu, ja olen vasta aikuisena ymmärtänyt, kuinka lähellä selän takana se oli syntyessäni. Isäni veli tuhoutui kentälle Tali-Ihantalan suurtaistelussa. Arkkuun ei jäänyt mitään kotiin kuljetettavaksi. Kirkkomaalla on vain nimi sankarivainajien muistomerkissä. Kuulin asiasta vasta aikuisena. Miksi sodasta ei puhuttu? Olivatko muistot liian raskaita? Vaikuttivatko ”yleiset syyt” ja Paasikiven-Kekkosen linja niin vahvasti? Kuinka nöyryyttävää suomalaisille mahtoikaan olla niskan taivuttaminen YYA-liturgian edessä viiden vuoden kärsimyksen jälkeen? Itse vieläkin hätkähdän, jos joku käyttää ”ryssä” -sanaa. Tekisi mieleni hyssytellä sormi pystyssä. Hys, hys, vaietkaa......

Juuan kirkkomaalla kentälle jääneiden ja muualle haudattujen muistomerkki, setäni Erkki Kalevi Turunen, 15.8.1922 - 27.6.1944, oik. isänsä sylissä kolmevuotiaana

Joissain perheissä sota sai äänensä kuuluviin yöaikaan, kun isät huusivat painajaisissaan. Huusivat he päivälläkin -muijalle ja mukuloille, varsinkin humalapäissään. Näin kerran, kuinka naapurin setä hakkasi poikaansa polkupyörän kettingillä silmittömän raivon vallassa. Isä ei ollut saanut traumaterapiaa eikä saanut poikakaan. Ylisukupolvisen trauman eli vanhempien traumaattisten kokemusten yhteys lasten hyvinvointiin ei varmaan ollut ensimmäinen huolenaihe tuossa vaiheessa. https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/84775/gradu06874.pdf?sequence

Ei varmasti ollut, kun pohtii sodassa henkisesti järkkyneiden eli ”tärähtäneiden”, joiksi heitä kutsuttiin, kohtaloa. ” Sotasairaaloista lähetettiin keväästä 1942 alkaen hermotoipilaita Lahden tarkkailukomppaniaan. Kun omaa kokemusta ei ollut, opit lainattiin saksalaisesta sotapsykiatriasta. Sen johtoajatus oli siirtää häiriöt miesten omien vikojen ja psyykkisten heikkouksien syyksi: Matala älykkyys tai perimä. Heikko tai sairas luonne. Kun psyykkisesti haavoittuneiden korvauksista käytiin keskustelua 1990-luvun puolivälissä, hyljeksiviä mielipiteitä löytyi niin Sotainvalidien Veljesliitosta kuin tapaturmaviraston lääkäreidenkin käsityksistä. Psyykkiset häiriöt saatettiin edelleen liittää pelkuruuteen tai psyykkiseen poikkeavuuteen.”
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/suomi-vieritti-sotatraumat-sotilaiden-omaksi-syyksi-psyykkinen-haavoittuminen-oli-heikkoutta/

Löytyihän ”pelkureille” sitten itsehoitolääke. Viina. Helsingin seudulla löytyi loistokas hoitolakin. Mankkaan suolta. "Eräässä vaiheessa pääpostin roskalaatikossa asui samanaikaisesti kaksi Mannerheim-ristin ritaria."
http://kemppinen.blogspot.fi/2017/01/laki-ja-makkara.html

Oma isäni oli 11-vuotias talvisodan alkaessa. Hänen omilla kotikonnuillaan Juuassa ei ollut varsinaisia pommituksia, mutta hän pääsi nauttimaan kyseisestä herkusta ollessaan Kuopiossa sairaalassa. Hän oli joutunut sinne sukulaispojan nakkaaman puukalikan ansiosta. Kalikka kalahti silmään, silmä puhkesi, se poistettiin ja tilalle asennettiin lasisilmä. Miltä mahtoi tuntua keskenkasvuisesta, äidittömästä ja silmättömästä pojasta sairaalassa vieraalla paikkakunnalla, kun pommit moukaroivat ympärillä? Sitä hän ei kertonut, sillä sota-ajan lapsilta vaadittiin isänmaallista tunnekuria ja uhrimieltä.

Suomen 3,5 miljoonan väestöstä lähes miljoona oli alle 15 -vuotiaita. Näistä joka 20. menetti huoltajansa. Tutkija, VTT Sari Näre kutsuu sotaveteraanisukupolvien ja suurten ikäluokkien väliin jääviä sukupolvia kannattelijasukupolviksi.

 "Lapset joutuivat kannattelemaan aikuisia vaivaamatta heitä omilla tarpeillaan ja osallistumalla aikuisille kuuluviin töihin, jopa sotatoimiin. Heistä kasvoi kilttejä ja työteliäitä puurtajia. Sisua ja riippumattomuutta korostavassa yksinpärjäämisen kulttuurissa lapsia ei erityisemmin lohdutettu, vaan suurin osa heistä joutui kantamaan yksin pelon, menetyksen ja surun tunteet. Monet lapset menettivätkin kykynsä itkeä. Tässä välttelevien kiintymyssuhteiden ilmapiirissä tunteista ei muutenkaan juuri puhuttu, ja sota-ajan poliittinen tilanne vielä vahvisti tunteista vaikenemista."
https://www.jyu.fi/edu/laitokset/lanka/lapsuudentutkimuksen-verkosto/julkaisut/sodassa-haavoitettu-lapsuus

Tämän tunneperinnön me sodan jälkeiset sukupolvet saimme kantaaksemme ja välittääksemme taas seuraavalle polvelle.

Pasuunat soiden Salamasotaan

Kirkko oli toinen vahva vaikuttaja vielä minunkin ikäiseni lapsuudessa. Kotonani se näyttäytyi iltarukouksena ja eräiden kirkkopyhien tapoina ja sääntöinä. Kansakoulussa aamuhartaudet, ruokarukoukset ja virsien ulkoa opettelut olivat pakollisia. Pappi oli mies, jolle vanhat naiset niiasivat. Pappi kävi myös kahvipöydän antimiin käsiksi ennen näitä vanhempia naisia. Pyhäkoulunopettajani pelotteli syntisiä lapsia taivaasta tippuvilla kuumilla kivillä. Väitti Jumalan nakkelevan niitä niskaamme. Kun isäni kuuli asiasta, loppui pyhäkoulu-urani lyhyeen.

John Martin: Sodoma ja Gomorra

Hannu Salama matkalla hovioikeuden istuntoon syksyllä 1966.

Kun olin lapsi, avoliitossa eläviä ihmisiä kutsuttiin susipareiksi, avioerot olivat moraalinen kauhistus ja au-äidit olivat huonoja naisia ja heidän lapsensa äpäriä. ”Förskottia ottaneet” kunnialliset miehet tosin ”korjasivat jälkensä” eli ns. pakkoavioliitot olivat voimissaan. Homoseksuaalit tuomittiin milloin mielisairaalaan milloin vankilaan ja joka tapauksessa aina Helvettiin. Hannu Salamalle Juhannustanssit – kirja toi ehdollista vankeutta Jumalan pilkkaamisesta. Kirjassa oli myös sukupuolimoraalia löyhentävää tekstiä sekä huomattavan paljon kirosanoja.

Itse jouduin tekemään laajoja etsintöjä lapsuudenkodissani löytääkseni kyseisen teoksen äidin piilosta. Liinavaatekaapissa lakanoiden takanahan se piileskeli. Luin sen antaumuksella huonon omantunnon saattelemana. Täytyihän sitä tytön pysyä jyvällä ajankohtaisista kulttuuriasioista.

Iloitsen siitä, että nykyään perustuslakimme suoma uskonnonvapaus toteutuu melko hyvin, pakkoavioliitot ovat historiaa, ihmiset saavat toteuttaa omaa rakkauselämäänsä vapaammin ja kirkkokin on löytänyt Paratiisistaan armollisen hahmon.

Ah, enkö ma hautahan asti myös koululainen lie?

Astelin kansakoulu-keskikoulu- systeemin mukaista koulutietä pitkin. Kansakouluopettajani oli ankara, lasta alistava ja halventava kasvattaja. Hän arvotti oppilaat vanhempien sosiaaliluokan mukaan. Työläisten lapset olivat  huonompaa väkeä ja alimpaan kastiin kuuluivat ne raukat, joita nykyisin kutsuttaisiin ehkä syrjäytyneiden perheiden lapsiksi. Heillä ei opettajamme silmissä ollut mitään arvoa eikä myöskään toivoa. Opettajani uskoi ryhmäkurin voimaan. Kun yksi mokasi, kaikki kärsivät.

Lahnuksen kansakoulu ja tärkeä kirja.

Kaiken kaikkiaan hänellä oli samanlainen aatos, eetos ja paatos kuin opettaja Rautajärvellä Täällä Pohjantähden alla – kirjassa. Googletin opettajani nimen ja löysinkin hänet viime vuoden helmikuussa julkaistusta jutusta, joka kertoi eräästä lottakuorosta. Uskomatonta, hän siis elää edelleen ja vaalii uskollisena sota-ajan muistoa. Jutusta ilmeni  myös hänen olevan pohjalainen ja toimineen pikkulottana. Oma aavistukseni opettajan rautajärvimäisyydestä saattaa olla siis hyvinkin oikeaan osunut. Ahdistuin ja voin pahoin, kun näin tämän vanhan naisen lottapuvussa. Hänen tunnejälkensä minussa on vahva.

Lahnuksen yhteiskoulun opettajia vuonna 1967. Kuvat koulun 40-vuotiskirjasta.

Kun pääsin keskikouluun, oli kuin olisin tepastellut onnelan ovesta sisään. Itsestään selvää ei oppikouluun pääseminen ollut vielä 1960-luvulla. Monelta ystävältäni jäi koulun ovi avaamatta perheen köyhyyden vuoksi.

Lahnuksen yhteiskoulu Pohjois-Espoossa toimi vasta toista vuottaan, kun syksyllä 1967 aloitin siellä. Siellä oli helpompi hengittää ja ei tarvinnut pelätä koko ajan opettajia. Rehtorina oli Mauri Alasaari. Kun tutkin hänen taustojaan wikipediasta, ymmärrän hyvin, miksi yhteiskoulumme poikkesi ilmapiiriltään täysin kansakoulustamme. Alasaari oli teologi, jota tituleerattiin radikaalipapiksi 1960-luvulla. Hänen väitettiin mm. suhtautuvan liian myönteisesti rauhanliikkeeseen. Hän oli poliittisesti sitoutunut Liberaaliseen kansanpuolueeseen. Hän suhtautui oppilaisiin arvostavasti ja tasapuolisesti. Alasaari opetti uskontoa ja historiaa niin elävästi, että jokainen tunti oli kuin seikkailukertomus. Huh, mikä kontrasti naispuoliseen Suur-Suomen tekijä -kansankynttilään!

Raatajat rahanalaiset

Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893

Viime aikoina kansan on pelätty jakautuvan kahtia ikään kuin se olisi ollut tähän saakka yhtä. Verinen jako tehtiin vuonna 1918. Sotien sanotaan yhdistäneen kansan rivit, mutta rauhan tultua taisi syntyä sananmukaisesti eriseuraisuutta. Omassa lapsuudessani työväestöllä ja ei-työväestöllä oli eri kaupat, eri pankit, eri lehdet, eri seurantalot ja eri urheiluseurat. Se oli kahtiajakoa se. Vapaaehtoista. Tuntui ihan normaalilta silloin.

Itsenäisyytemme alkuvuosista 1950-luvulle saakka köyhyys oli vielä selkeän absoluuttista, ei suhteellista kuten nykyisin. Absoluuttisuus tarkoittaa vilua ja nälkää. Suhteellisuus tarkoittaa kykenemättömyyttä saavuttaa tietyn laskentakaavan mukaista elintasoa. Köyhyyden historian tutkija Antti Häkkisen mukaan ”elämä oli raatamista lapsuudesta hautaan asti, rankkaa fyysistä työtä aamusta iltaan. Kun yhteiskunta voittaa raatamisen, tapahtuu jotain ratkaisevaa. Suomessa muutos tapahtui 1960–70-luvuilla. Työ helpottui, tuli vapaa-aikaakin, eikä kuoltu työperäisiin sairauksiin.”
http://www.helsinki.fi/yliopistolehti/2006/01/artikkeli.htm

Muistan hyvin sen ajan, kun suomalaisille alkoi jäädä työnteosta muutakin kuin kylläinen vatsa. Tukholman – risteilyt, Leningradin -bussireissut sekä Keihäsen lentomatkat Mallorcalle tarjosivat raatajakansalle esimakua tulevasta globalisaatiosta. Huolella itsensä ruskettaneet rouvat herättivät ansaittua kateutta kylällä, postikortteja läheteltiin ahkerasti etelän mailta ja tuliaisiksi tuotiin koko suvulle jokin herttainen flamenco-tanssijanukke.

Niin ja viina. Viinahan se maistui tälle suunnitelmatalousvaltiojohtoismonopolikontrolliin tottuneelle kansalle. Ilmiö sai nimen vodkaturismi.

Kaikki kasvattivat

Lapsuudessani sodan varjon, Kekkosen, köyhyyden, kodin, koulun ja kirkon lisäksi koko kylä kasvatti. Jokaisella suvun ja naapurin tädillä oli oikeus ja suoranainen velvollisuus kasvattaa kaikkia mukuloita. Koulussa keittäjät ja talkkarit kasvattivat. Kaikki kasvattavat -periaate oli lapselle sekä turvallista että pelottavaa. Itselleni tärkeä kasvattaja oli myös Suomi-neidon mutsi eli Luontoäiti. 

Vihdin kirkonkylän rantaraitilla

Lapsuuden maa

Ja se metsä oli maailman sinisin

ja vehrein se nurmikkorinne.

Ja usein vielä unissani vaellan

ma kauas, kauas sinne.

Ja siellä oli maailman kauneimmat

ne sinipunakukkaiset pellot.

Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot

kuin siellä ne sinikellot.

Ja ma muistan ne koivut ritvaiset

siellä viheriäisessä haassa.

Ei missään niin valkeita koivuja kasva

kuin kaukana lapsuuden maassa.

Ja koivujen läpi ei milloinkaan

niin taivas loistele seessä.

Sen alla yhä unissani vaellan

ja mulla on silmät veessä.

                                  - Lauri Pohjanpää