Nöyryyttäminen

Olen joutunut viime aikoina useampaan kertaan asettelemaan/vahvistelemaan rajojani. Kyse ei ole ollut siitä, että en itse olisi pysynyt pilttuussani, vaan siitä, että joku toinen on ylittänyt minun reviirini rajat. Kaikki tapaukset ovat olleet erilaisia ja eri elämänpiirin alueilla, mutta oma suhtautumiseni on ollut samanlaista. Olen nostanut selvän stop -merkin pystyyn. Seis, tästä eteenpäin ei saa käydä. Tähän päätyt Sinä ja tästä alan minä. Jossain tapauksessa rajojen täsmentäminen on tuottanut minulle suorastaan mielihyvää ja jossain tapauksessa se on aiheuttanut minulle suurta ahdistusta.

Ahdistus syntyy siitä, että pelkään jotain aivan järisyttävää tapahtuvan, jos sanon EI tai ilmaisen loukkaantumiseni. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ja huonoksi. Hetkessä taannun pieneksi tytöksi ja koen olevani paha. Se on omituista kuusikymppisen käytöstä. Luulisi tämän ikäisen jo pystyvän ilman huonoa omatuntoa pitämään itsestään selvistä asioista kiinni ja olemaan jämäkkä.

Näissä kaikissa kohtaamissani tilanteissa on ollut kysymys loukkaamisesta - epäasiallisesta käytöksestä, käskyttämisestä, alempiarvoisena kohtelemisesta tai neuvoista. Hyvää tarkoittavaa neuvomista, kuinka minun tulisi ajatella ja tuntea tai tunteideni täydellisestä vähättelyä. Viimeisen lauseen asiat ovat alkaneet ärsyttää minua viime vuosina erityisesti. Ajattelen vahvasti, että minulla on oikeus omiin tunteisiini ja ajatuksiini. Olkoot sitten kuinka vääriä tahansa. Himputti vieköön, koska ihminen tulee niin vanhaksi, että saa määrätä itse omansa? Teot ovat eri asia. Ne eivät ole yksityisasia, jos ne vaikuttavat toisiin ihmisiin. Oman fyysisen ja psyykkisen jaksamisen rajat ovat myös mietityttäneet minua viime aikoina. Mikä on riittävää, kun tuntuu, että ei riitä vai riittääkö ylipäätään mikään?

http://www.adlibris.com/fi/kirja/noyryytys-9789522886439

Psykiatri Juhani Mattila ei puhu loukkaamisesta tai loukkaantumisesta, vaan käyttää vahvempaa ilmaisua: nöyryyttäminen ja nöyryytetyksi tuleminen. Hän julkaisi tänä vuonna kirjan nimeltä Nöyryytys – Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä. Nöyryytyksen ytimessä on arvokkuutta riistävä kokemus. Silloin ihminen kokee joutuvansa keinottomana vääryyden kohteeksi tai alistetuksi.  Hänen mukaansa rankkaa nöyryyttämistä voi tapahtua läpi elämän. Nöyryytyksen juuret vievät usein lapsuuteen. Lasta on moitittu, vähätelty tai verrattu muihin. Hänet on sivuutettu tai hänen tunteitaan ei ole otettu huomioon. ”Sinusta ei ole mihinkään” tai ”Mikset ole kuin Liisa?”. https://www.tehylehti.fi/fi/tyoelama/psykiatri-tyoyhteisoon-pesiytynyt-noyryyttamisen-kulttuuri-tuhoisa


Itse muistan tulleeni verratuksi itseäni parempiin lapsiin tai vaihtoehtoisesti hyvin pahoihin lapsiin ja minun kerrottiin muistuttavan huikentelevaista ja laiskottelevaa sukulaistätiä. Onnekseni pidin tästä mustasta lampaasta paljon, joten vertailu ei tuntunut pelkästään pahalta. Koin myös sukupuoleeni kohdistuvaa nöyryyttämistä. Tytöt sitä ja tytöt tätä, tytöt eivät ainakaan sitä eivätkä varsinkaan tuota. Pojat olivat poikia ja lähtökohtaisesti parempia. Sankarillisia veijareita. Tytössä piili kammottavan häverikin mahdollisuus. Lasta voidaan nöyryyttää kotona, koulussa ja kaveripiirissä. Sen jälkeen onkin sitten helppo hypätä työelämään narsistisen pomon ja sairaan työyhteisön mollattavaksi. Tyttö kasvaa naiseksi ja siitä alkaa naiseuteen kohdistuva nöyryytys. Eikä se ikinä lopu, jollei itse osaa/uskalla sitä stoppi-merkkiä heilutella.

Lapsen sanoilla nöyryyttämisen voi täydentää fyysisellä väkivallalla. Silloin se jää ehdottomasti vielä varmemmin haavaksi, jonka päälle voi kasvaa rupi, mutta jonka saa raaputtamalla helposti vuotamaan uudelleen verta. Koivuniemen herran jäljet takalistossa seuraavat läpi elämän saati sitten nyrkiniskut tai seksuaalinen väkivalta. Olen joskus kuullut jonkun toteavan, että ei häneen selkään saamisesta ole mitään traumoja jäänyt. En usko, että se on totta. Kyseinen henkilö on vain parkinnut nahkansa ja jättänyt haavat sinne alle.

http://www.online-advocate.com/

Nöyryyttäminen perheen perintökaluna siirtyy sukupolvelta toiselle, jollei joku riko perinnönjaon kaavaa. Itse olisin mieluummin ottanut perinnöksi vaikkapa vanhat ruusukupit ja antanut ne eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Mattilan mukaan ”Nöyryytys aiheuttaa ihmisen minäkuvaan hetkellisen tai pysyvän vaurion ja itsetunnon kolhun. Tölväisy, moite, arvostelu, kritiikki, nolaaminen, mitätöinti ja ohittaminen ovat kaikki nöyryyttämistä. Niin myös torjutuksi tuleminen. Pienet ja vähän suuremmatkin surut ja pettymykset paranevat ajan kanssa silloin, kun niihin ei sisälly nöyryytystä. Koettu nöyryytys on kuitenkin kuin tapaturma, joka jättää jälkensä. Kipu niistä tuntuu joka kerta, kun trauma palaa mieleen.” https://www.sley.fi/noyryytys-kohmettaa-sielun/

Loukkaamisen kulttuurin perheessä tai työpaikassa lopullinen niitti rapsaistaan sanomalla, että eksä leikkii ymmärrä? Sehän oli vain huumoria ja ihminen, joka uskaltaa loukkaantua nöyryyttäjälleen nimetään huumorintajuttomaksi, herkkähipiäiseksi herneennenäänvetäjäksi.

”Yksi yleinen nöyryytyksen tapa on viedä toiselta usko omiin mahdollisuuksiinsa saavuttaa haluamansa. Tämä on nöyryytyksen laji, jota suomalaisessa yhteiskunnassa joskus pidetään jopa hyveenä. Ne ovat hetkiä, kun vanhempi vähättelee lapsensa tai puoliso kumppaninsa haaveita ja unelmia. Masennus on toiveiden häviämistä. Tämän sortin nöyryyttäminen on yleistä myös nykyajan työelämässä. Se voi olla esimerkiksi sitä, kun ihmistä pidetään pätkätyösuhteissa vuosi vuoden perään.”, toteaa psykiatri Juhani Mattila. https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/vahattely-noyryyttamista-terveen-ylpeyden-rikkominen-tuhoaa-arvokkuuden-tunteen/

Itse olen jo kahdettatoista vuotta pätkätyösuhteessa. Pätkiä on kaksi vuodessa ja niiden välillä yhteensä viisi kuukautta ns. sopimuksetonta kautta. En osaa sanoa, onko nöyryyttävää hakea kaksi kertaa vuodessa omaa työtänsä uudestaan, mutta kyllähän se vähän löysässä hirressä roikkumiselta tuntuu. Ei sitä ainakaan ihan täysiarvoinen ole.

Kerran kuulin työpaikallani erään työtoverini sanovan ”kyllä sillä on ihan vahtimestarin sielu”. Minusta siinä puhuttiin, sävy oli positiivinen ja kyse oli palvelualttiudestani. Jäin kuitenkin mielessäni ihmettelemään, että minkäslainen sielu se vahtimestarilla mahtaa olla? Poikkeaako kovin osastonjohtajan sielusta? Rehtorin sielusta? Kaupunginjohtajan?  Loppujen lopuksi heitin mielessäni bumerangin takaisin ajattelemalla, että sanojalla itsellään se on ehkä melko pieni. Lähes olematon.

Kanalassa loukkaantunut lajitoveri nokitaan porukalla kuoliaaksi. Sellaista ikävä kyllä tapahtuu joskus myös naisvaltaisella työpaikalla. Juoruaminen, vihjailu, naureskelu, silmien pyörittely, kulmien kohottaminen, asioiden pimittäminen, arvostelu ja porukasta ulosjättäminen ovat kanan nokkaakin satuttavampia työkaluja. Perintökaluja, joita olemme perineet jo lapsuudessa. Ryhmänokittelu ja kaakatus johtaa sairastumiseen ja pahimmmillaan jopa kuolemaan. Itsemurhaan.

http://www.dhakacourier.com.bd/a-breakdown-in-human-values/

Kaivan nyt kaksi varsin nöyryyttävää kokemusta muistolootastani esiin. Eivät ne elämäni pahimpia ole, mutta vahvoja mielikuvia kyllä tuottavat ja liittyvät nuorena äidiksi tulemiseen.

Ensimmäinen tapaus tapahtui Espoon Niipperin Elannossa, joka oli lähikauppamme. Myymälänhoitajana oli koulukaverini äiti, joka järkyttyi nähdessään kasvaneen kumpuni. Jaksoi sitä kauhistella harva se kerta, kun kävin kaupassa. Eräänä päivänä olin ostoksilla, kun hän suureen ääneen huusi, katsokaa tuota tyttöä, se on meidän Hannelen luokkakaveri, ja nyt se saa vauvan. Eikö ole kamalaa? Siinä sitten seisoin töllisteltävänä ja itkua pidätellen kuin apina häkissä. Eivät sentään tulleet tökkimään sormella.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/e/ed/Monkey_in_zoo1.jpg/1280px-Monkey_in_zoo1.jpg

Toinen muisto liittyy Kätilöopistoon. Olin käymässä äitiyspolilla ylitettyäni lasketun ajan. Siellä oli peräkanaa monta pientä tutkimushuonetta tutkimuspöytineen. Enemmän ja vähemmän raskaana olevien piti riisua pöksynsä ja asettautua pöydälle ja tällätä jalkansa telineisiin. Siinä sitten rivi naisia retkotti paikat avoimina odottamassa arvokasta delegaatiota, joka kulki huoneiden läpi kurkkaamassa ketaroiden väliin. Kätilöopisto oli opetussairaala, joten kurkkijoita saattoi olla aika monta.

http://www.rehactive.fi/gynep%C3%B6yd%C3%A4t

Lääkärin lisäksi pääsin kätilön hoteisiin. Kuului niihin vanhoihin, kunnon lapsenpäästäjiin, joista kuulee vain entisajan synnyttäjien kauhukertomuksissa. Kätilöllä oli myös opiskelijoita seuranaan ainakin viisi kappaletta. Hän tutki minua ja alkoi sitten rumasti arvostella minua tilanteestani ja selitti opiskelijoille, mikä kauhea kohtalo minulla ja lapsellani on tiedossa. Sitten hän kyseli erittäin epäasiallisesti, onko isästä tietoa, onko minulla edes asuntoa ja raha-asioistani. Viimeisen voitelun hän antoi kertomalla värikkäin sanakääntein, kuinka kauheaa kärsimystä joudun synnytyksessä kokemaan. Siinä minä makasin yksin vähissä pukeissa ja itkin häpeästä ja pelosta. Sen muistan, että nuorten kätilöopiskelijoiden silmissä näin suurta myötätuntoa, joka kantoi minut sen tilanteen yli. Jotenkuten. Tuohon aikaan isä ei päässyt tutkimushuoneeseen mukaan, mutta onneksi hän oli odotushuoneessa ja pääsin parkumaan hänen vahvojen käsivarsiensa suojelukseen.

Meidän omassa neuvolassa oli aivan ihana, äidillinen kätilö, jolta sain paljon tukea ja kannustusta. Uskon siitä olleen paljon enemmän hyötyä kuin julkisesta nöyryyttämisestä. Ikuisesti olen kiitollinen myös anopilleni, meidän Famulle, joka kuultuaan raskausuutiset, sanoi iloisena:  näin viime yönä unta, että poika on tulossa. Sitten hän ryhtyi neulomaan puikot suihkien tulokkaalle toinen toistaan kauniimpia nuttuja, myssyjä ja sukkia. Hän ei ollut mikään draamakuningatar, vaan käytännön ihminen, joka arveli, että vaatettahan se tulokas tarvitsee. Hän oli itse menettänyt seitsemäntoista vuotta aikaisemmin yhdeksän päivän ikäisen tyttövauvansa, minkä jälkeen toista lasta ei hänelle suotu. Ainoan pojan esikoispojan syntymä oli hänelle suuri lahja ja ihme.

Voi hyvä ihme sentään. Sellaista se oli. Maailmanmeno vuonna 1973. Nyt on nyt ja uudet nöyryyttämisen aiheet ja muodot ovat vallanneet alaa. Nöyryyttäminen ei tapahdukaan enää muutaman ihmisen kesken Elannossa, vaan pahimmillaan se jaetaan koko maailman kanssa armottomassa epäsosiaalisessa mediassa.

Me ihmiset emme tyydy nöyryyttämään ainoastaan lajitovereitamme. Eläimet saavat myös osansa. Somessa jaetaan tolkuttomasti tällaisia kuvia, joille peukutellaan ja annetaan sydämenkuvia. Melko sydämetöntä, jollei suorastaan sielutonta meininkiä mielestäni.

https://c2.staticflickr.com/4/3827/10476833633_431267dc8b_b.jpg

Mökkeily

Millainen kesäpalatsi mahtaa olla 25,5 neliön asunnossa asuvalla ehtooboxin naisella? Kakkosasunnot tuppaavat olemaan pienempiä kuin vakituiset asunnot. Niin minullakin. Kesäasumukseni on kooltaan kymmenen neliömetriä. Kutsun sitä mökkeröksi, sillä mökkikin olisi liian suureellinen sana siitä. Mökkeröitä on toki useampi. Nukkumökkerö, saunamökkerö, vessamökkerö ja leikkimökkerö sekä puuvaja. Kaikkia ovat pieniä ja vaatimattomia.

Mansikkapaikkani sijaitsee Somerniemen skutsissa. Oikeasti pitäisi sanoa Somero, sillä Somerniemi liitettiin siihen vuonna 1977, mutta kukapa sitä ihan nopeasti oppii uusia asioita?

Tie tämän kevään tukinajon jäljiltä.

Sähköä ja vesijohtoa ei ole ja tienä toimii metsäautotie, jonka kunto riippuu metsähakkuista eli tie on joskus huono ja joskus vieläkin huonompi.

Mökkerötonttini on kooltaan 2,3 hehtaaria, ei siis mikään tonttero. Lähimmän naapurin ikkunaan on kilometrin verran matkaa. Ei höngi niskassa.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta, kun kävin paikassa ensimmäisen kerran. Asuimme tuolloin Espoossa ja vanhempani ostivat maaläntin kesämökkipaikaksi. Vuosi 1968 oli jo sellaista aikaa, jolloin tavallisille duunareille alkoi jäädä jokunen penni yli jokapäiväisen elämisen jälkeen. Meidän perheellä ei ollut kuitenkaan mahdollisuuksia mihinkään rantahuvilapaikkaan sisäjärven saati sitten meren rannalla. Tämä maapalanen oli omistajan tilaan kuuluva heinäniitty. Se oli aukea paikka peltosarkoineen ja keskellä köllötti vanha lato, jossa yövyimme muutaman kerran. Sankat kuusimetsät muodostivat ympärille suojaavat seinät.

Viisikymmentä vuotta on muuttanut maiseman sellaiseksi, että nyt niitty kasvaa tiheänään koivua ja pajupuskaa, sarkaojat ovat kasvaneet miltei umpeen ja niittykukat ovat tukehtuneet vahvempiensa alle. Metsänomistajat ovat avohakkuuttaneet ympärillä olevat metsät kertaalleen tai kahteenkin ja niiden alus- ja puukasvillisuus on täysin erilainen kuin ennen.

1960-luvun lopussa kesämökin rakentaminen jäi, kun maanomistaja kauppasikin samoin tein vanhemmilleni myös varsinaisen talonsa, josta tuli ensin lomanviettopaikka ja muutaman vuoden päästä vanhempieni vakituinen koti.

Mökkiprojektiin isä palasi 80-luvun alkupuolella ja rakensi niitylle pienen saunamökin ja kaivautti tekolammen, joka on sen kokoinen, että siinä hyvin pääsee uimaan ja polkuveneellä "laivailemaan", kuten pojantyttäreni pienenä sanoi. Vanhempani kävivät kesäaikaan ahkerasti mökillään saunomassa ja uimassa ja lapsenlapset saivat myös nauttia paikan iloista.

Mökkimatkan pituus ei isääni ja äitiäni päässyt rasittamaan, sillä se oli puolitoista kilometriä. Saunamökkerössä on pieni sauna ja pieni huone. Kaksi henkilöä mahtuu nukkumaan puusohvaan ja pari lattialle, jos tarve vaatii.

Aika on tehnyt tekosiaan, ja mökki huutaa jo kunnostajaansa. Aika on kuitenkin tehnyt tekosensa minullekin, joten kolmas sukupolvi saa saunasta halutessaan projektin. Tai neljäs, sillä siihenkin polveen valmistuu ensi keväänä kirvesmies. Joten toivoa on. Sekä mökkeröllä että minulla.

Kun omat lapseni olivat pieniä, kävimme silloin tällöin mökillä, mutta enemmän he olivat siellä ukin ja mummin kanssa. Itselleni oli joskus uskomattoman ylellistä päästä sinne ihan yksinäni lepoon ja rauhaan elämän ruuhkavuosina. Nykyisin minulla piisaa sitä rauhaa niin paljon, että olen iloinen kohdatessani aamusella sisiliskon, jolle voin sanoa muutaman sanasen.

Lapset kasvoivat ja vanhempieni voimat ja kiinnostus mökkipaikkaa kohtaan hiipuivat. Minä aloin sitten miehineni ja lapsineni vallata siellä jalansijaa 1990-luvun alkupuolilla. Ensimmäinen tekoni oli roudauttaa paikalle veljeni työmaaparakki, josta tuli sitten meille nukkumökkerö. Kuvat kertovat paremmin kuin kuuluisat tuhat sanaa, kuinka vahvaa visiota vaati uskoa tuohon unelmaan. Parakin oli tarkoitus toimia muutaman vuoden ajan tilapäisasumuksena, kunnes jotain uutta ja suurta syntyisi paikalle. Yli kaksikymmentä vuotta on kulunut, isäntää kierrätetty pariin kertaan, mutta uutta uljasta ei ole saatu aikaiseksi.

Parakin mädät osat poistettiin. Se vuorattiin sisältä ja ulkoa. Sille rakennettiin harjakatto ja kuisti ja niin siitä tuli kahdelle hengelle oiva yöpymispaikka. Paljon muutakin tehtävää löytyi. Niitty oli kasvanut umpeen ja alkanut soistua keskeltä. Raivasimme puita ja puskia, kaivautimme ojia kuntoon ja tasoitimme maata nukkumökkerömme ympäriltä. Muistan, kuinka pystyin silloin vielä akan raivolla hakkaamaan isolla kuokalla mättäitä ja myhkyröitä niin pihalta kuin siltä metsäautotieltäkin.

Jäätyäni yksinvaltiaaksi viime kesänä pestasin 14-vuotiaan pojantyttäreni maalariksi. Nukkumökkerön puupintainen sisäseinä oli jo tummunut tunkkaiseksi, ja halusin sen valkoiseksi.

Kävin Ikeassa ja sisustin nukkumökkeröni naisellisempaan kuosiin. Kaipasin valoa, puhtautta ja uutta keveyttä.

Pöytä ja tuolit ovat antiikkisia. Ne ovat peräisin isälleni ja äidilleni talonsa myyneen isännän lapsuuden kodista. Ovat yli satavuotiaita. Joku on joskus maalannut ne "pilalle", mutta varmaan sen ansiosta ne ovat kestäneet liki neljäkymmentä vuotta mökillä talven kosteudesta huolimatta.

Sain 60-vuotislahjaksi lapsiltani uuden huopakaton vuotavan tilalle. Pojat ja vävy olivat asennustöissä katolla toukokuussa.

Piha-alue on tällä hetkellä kurjan näköinen, sillä ruoppautin lammesta matalan eli ns. "lastenlahden" osuuden. Poikani levitteli ja tasoitteli pienellä "katilla" mudan ja rudan tantereille. Nyt odotellaan hiekkakuormaa, jotta pääsemme levittämään lastenlahteen pohjakankaan ja hiekat päälle. Nurmikkoa ei tarvitse istuttaa uusiksi, luonto hoitaa sen tosi nopeasti ihan itse. Lampi on rehevöitynyt kiihtyvällä nopeudella ja umpeenkasvaminen uhkaa. Viime talvena vävyni ja tyttäreni kaatoivat ja raivasivat lammen rantakoivut ja -lepät, jotta ne eivät lehdillään rikastuttaisi lisää lammen vettä. Tarkoituksena on tänä kesänä kalkita lampea happamuustason säätämiseksi. Vesikasveja täytyisi niittää ja nyppiä. Jne. Jne.

Nukku- ja saunamökkerön lisäksi fasiliteetteihin kuuluu puuhyyskä, joka muinoin toimitti Somerniemen kesätorin WC:n virkaa. Päädyttyään meille se asetettiin kuusikon keskelle hyvin suojaisaan paikkaan. Tulimme sitten eräänä kesänä mökille ja koimme pienen järkytyksen, kun metsänomistaja oli avohakkauttanut kuusimetsänsä vessamökkerön vasemmalta puolelta. Nyt uutta puuta ja puskaa on jo kasvanut tilalle. Näky ei enää ole ihan outo.  Isästäni on ikimuistoinen kuva, jossa  hän istuu housut kintuissa hyyskässä ja lukee Somero-lehteä. Kuva oli kyseisen lehden kannessa mainostamassa hyvää kesälukemista. Tarina kertoo paljon isästäni ja hänen ujostelemattomasta ja leikkimielisestä luonteenlaadustaan.

Tässä mökkerössä asiointi vaatii pieniltä lapsilta vähän opettelua. Varmaan joiltain aikuisiltakin.

Seuraavaksi esittelyssä on leikkimökkerö. Sen isäni rakensi yli neljäkymmentä vuotta sitten, kun ensimmäiset lapsenlapset syntyivät. Mökki oli kauan vanhempieni kotitalon pihalla. Seitsemän lapsenlapsen kasvettua ulos mökistä, se siirrettiin niitylle ja siellä oli kaksi sänkyä yöpyjiä varten. Vajaat kaksikymmentä vuotta sitten mökin käyttö muuttui alkuperäiseksi neljännen sukupolven aloittaessa mökkeilyelämänsä.

Leikkimökissä alkoi ilmetä muodikkaasti sisäilmaongelmia, joten päätimme toissa kesänä, että lasten ei enää ole terveellistä oleskella siellä. Exäni päätti muokata sen kaluvajakseen. Samana syksynä tuli sitten tietooni, että hänellä oli jo ihan uudet vajat mielessä kaluilleen, joten lyhytaikaiseksi jäi leikkimökkerön uusi elämäntarkoitus. Luulen, että lähivuosina puramme mökin pois homeen hajua levittämästä. Se tuntuu kuitenkin vähän haikealta, kun se on isän rakentama ja kahden lapsisukupolven leikkipaikka, mutta pilaantunut mikä pilaantunut, ei siinä kauniitkaan muistot auta. Sääntö pätee muuhunkin pilaantuneeseen. Niin maitoon kuin rakkauteenkin.


Ruokataloutta varten löytyy grillikatos ja saunamökin kuistilta keittonurkkaus kaasuliesineen, nukkumökkerön kuistilta kaasujääkaappi, grillipuut vajasta ja ruokavesi sammaloituneesta lähdevesikaivosta ja tiskivesi lammesta. Keittiöni on siis toimiva, joskin erittän hajasijoitettu. Askeleita kertyy huomattava määrä päivässä pelkästään siitä, että saa jotain syötävää sisäänsä.

Viime kesänä en jaksanut olla paljon mökkeröllä, kun siellä on niin paljon muistoja kariutuneesta liitosta ja sen hyvistä ja tärkeistä asioista. Tänä kesänä puolestaan kylmä on häätänyt minut sieltä useaan otteeseen. Nukkumökkeröni ainoa lämmitysjärjestelmä on tuikkukynttilät, joita joskus sytytän kymmeniä saadakseni vähän lämpöä ja kuivuutta yön varalle. Onneksi sain juuri viettää kuuden päivän jakson siellä oikein lämpimässä ja aurinkoisessa ilmassa.

Otin projektikseni raivata ja siivoilla miehen jäänteitä tontilta. Hän oli tuonut vuosien mittaan paljon erilaisia materiaaleja erinäisiin projekteihin, joiden piti toteutua ensi kesänä tai sitä seuraavana tai ainakin viimeistään eläkkeellä. Eivät toteutuneet eivätkä tulekaan toteutumaan, joten joutavat pois "droppaamasta mun tunnelmaa", kuten laulussa sanotaan. Kuskasin pienellä Toyotallani neljä kuormaa romua ja rompetta jäteasemalle. Sinne päätyi uskomaton määrä erilaisia purkkeja ja purnukoita - öljyä, maalia, laastia, liuotinta, kasvimyrkkyä, lannoitetta. En ole aikaisemmin tajunnut, kuinka paljon ongelmajätettä miehestä jää jälkeen.

Kuskasin myös kaksi kuormaa valmiita, kuivia klapeja äidilleni sekä kannoin skutsin puolelle pilaantunutta puutavaraa aikamoiset röykkiöt. Eräässä kasassa oli mädäntyneitä näreitä, joita kauan sitten talkoilla keräsimme, karsimme ja pinosimme odottamaan riukuaidan rakentamista. Ei tullut riukuaitaa, vaan mätänevän puun lemu. Yhdessä kasassa on halkaistuja tukin pätkiä, joista piti tulla järeä puutarhapöytäkalusto. Niitä en uskaltanut siirrellä, täytyy odottaa vahvoja apulaisia paikalle. Yhden pressun alta löysin pölkkyjä, toisen alta lautoja ja rimoja jne.

Löysin myös monta erilaista kivimateriaalia sisältävää kekoa ja kasaa. Liuskekiviä, tavallisia ja kattotiiliä, sementtilaattoja, leca- ym. harkkoja jne. Niistä kaikista oli tarkoitus tulla jotakin. Raahasin ne samaan paikkaan ja rakensin niistä kiviaidan tai oikeastaan ympäristötaideteoksen nimeltään "Viimein kivetkin loksahtavat paikoilleen". Taiteen tekeminen jatkuu uusien kivilöytöjen myötä. Ja sitten kun selkä antaa taas myötä.

Ympäristötaidetta syntyi myös vanhan raidan kannosta ja kivipallosta, jota mies käytti kuulanheittovälineenään. Teoksen nimi on "Elina, piste iin päällä."

Polttopuuksi meillä kasvaa ja kaatuu niin paljon materiaalia, että sitä ei ehditä pilkkoa eikä edes käyttää siinä tahdissa kuin tulee. Tämän kesän pölkkyjä jäi useaan pinoon odottamaan ensi kesää ja kirvestä.

Tämänkertainen työleirini oli erittäin antoisa. Samalla, kun järjestelin ja raivasin romua ja ryönää, järjestelin myös omaa mieltäni. Elämässä on paljon asioita, joita ei voi hallita ja suunnitella, joten on terveellistä tehdä jotain sellaista, mikä tuntuu olevan itsemääräämisoikeuden piirissä ja omissa käsissä. Erilaisten materiaalien kantaminen, lajittelu, erittely, järjestäminen, hävittäminen, säilyttäminen, latominen, listaaminen ja polttaminen tuottaa mielihyvää. Parempi järjestys, parempi mieli. Minulle tuli jäännöksiä selvitellessäni mieleen väkisinkin Saarnaajan ajatukset:

1. Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. 

2. Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus. 

3. Aika on surmata ja aika parantaa. Aika on purkaa ja aika rakentaa. 

4. Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä. 

5. Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä. 

6. Aika on etsiä ja aika kadottaa. Aika on säilyttää ja aika viskata pois. 

7. Aika on reväistä rikki ja aika ommella yhteen. Aika on olla vaiti ja aika puhua. 

8. Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.

Fyysinen rasitus, saunominen, aurinko ja kohtuullinen syöminen antavat hyvät yöunet. Nukkumista rauhoittaa  varmasti myös se, että kun ei ole sähköä, ei katso illalla myöhään televisiota, lue tai somettele. Sitä on vain ryhdyttävä levollisin mielin nukkumaan.

Mikä on parasta mökkeröelämässäni? Tietenkin se, että työleiripäivän jälkeen pääsen saunomaan, jonka jälkeen voin vetäytyä nukkumökkeröön vanhuudenlepoon, oikaista koipeni ja kuunnella patteriradiosta selkokielisiä uutisia. Siinä sitä on elämisen makua kerrakseen. Ensi kerralla kerron vähän puutarhahommistani. On nimittäin aika repiä istutuksia.