Suomi-neidon kasvattama

Suomi-neito on 99-vuotias ja minä 60-vuotias. Ajankulku ei kosketa kaikkia samalla tavalla. Minusta on tullut vanha tantta, mutta Suomi se vaan kantaa edelleen neito -titteliä häväistystä historiastaan huolimatta. Lohduttaudun sillä, että minulla on sentään kaksi käsivartta.

Vuonna 1956 Suomessa syntyi minun lisäkseni 88 895 muutakin tyyppiä. Viime vuonna lapsia syntyi 52 814 Elinajanodotteeni oli syntyessäni 71,6 ja nyt se on ainakin kymmenen vuotta enemmän. Ihmetteleekö vielä joku, että mikä ihmeen vanhuspommi on pamahtamaisillaan?

Vaietkaa, kohta poissa on…

 Sodasta ei lapsuudessani puhuttu, ja olen vasta aikuisena ymmärtänyt, kuinka lähellä selän takana se oli syntyessäni. Isäni veli tuhoutui kentälle Tali-Ihantalan suurtaistelussa. Arkkuun ei jäänyt mitään kotiin kuljetettavaksi. Kirkkomaalla on vain nimi sankarivainajien muistomerkissä. Kuulin asiasta vasta aikuisena. Miksi sodasta ei puhuttu? Olivatko muistot liian raskaita? Vaikuttivatko ”yleiset syyt” ja Paasikiven-Kekkosen linja niin vahvasti? Kuinka nöyryyttävää suomalaisille mahtoikaan olla niskan taivuttaminen YYA-liturgian edessä viiden vuoden kärsimyksen jälkeen? Itse vieläkin hätkähdän, jos joku käyttää ”ryssä” -sanaa. Tekisi mieleni hyssytellä sormi pystyssä. Hys, hys, vaietkaa......

Juuan kirkkomaalla kentälle jääneiden ja muualle haudattujen muistomerkki, setäni Erkki Kalevi Turunen, 15.8.1922 - 27.6.1944, oik. isänsä sylissä kolmevuotiaana

Joissain perheissä sota sai äänensä kuuluviin yöaikaan, kun isät huusivat painajaisissaan. Huusivat he päivälläkin -muijalle ja mukuloille, varsinkin humalapäissään. Näin kerran, kuinka naapurin setä hakkasi poikaansa polkupyörän kettingillä silmittömän raivon vallassa. Isä ei ollut saanut traumaterapiaa eikä saanut poikakaan. Ylisukupolvisen trauman eli vanhempien traumaattisten kokemusten yhteys lasten hyvinvointiin ei varmaan ollut ensimmäinen huolenaihe tuossa vaiheessa. https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/84775/gradu06874.pdf?sequence

Ei varmasti ollut, kun pohtii sodassa henkisesti järkkyneiden eli ”tärähtäneiden”, joiksi heitä kutsuttiin, kohtaloa. ” Sotasairaaloista lähetettiin keväästä 1942 alkaen hermotoipilaita Lahden tarkkailukomppaniaan. Kun omaa kokemusta ei ollut, opit lainattiin saksalaisesta sotapsykiatriasta. Sen johtoajatus oli siirtää häiriöt miesten omien vikojen ja psyykkisten heikkouksien syyksi: Matala älykkyys tai perimä. Heikko tai sairas luonne. Kun psyykkisesti haavoittuneiden korvauksista käytiin keskustelua 1990-luvun puolivälissä, hyljeksiviä mielipiteitä löytyi niin Sotainvalidien Veljesliitosta kuin tapaturmaviraston lääkäreidenkin käsityksistä. Psyykkiset häiriöt saatettiin edelleen liittää pelkuruuteen tai psyykkiseen poikkeavuuteen.”
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/suomi-vieritti-sotatraumat-sotilaiden-omaksi-syyksi-psyykkinen-haavoittuminen-oli-heikkoutta/

Löytyihän ”pelkureille” sitten itsehoitolääke. Viina. Helsingin seudulla löytyi loistokas hoitolakin. Mankkaan suolta. "Eräässä vaiheessa pääpostin roskalaatikossa asui samanaikaisesti kaksi Mannerheim-ristin ritaria."
http://kemppinen.blogspot.fi/2017/01/laki-ja-makkara.html

Oma isäni oli 11-vuotias talvisodan alkaessa. Hänen omilla kotikonnuillaan Juuassa ei ollut varsinaisia pommituksia, mutta hän pääsi nauttimaan kyseisestä herkusta ollessaan Kuopiossa sairaalassa. Hän oli joutunut sinne sukulaispojan nakkaaman puukalikan ansiosta. Kalikka kalahti silmään, silmä puhkesi, se poistettiin ja tilalle asennettiin lasisilmä. Miltä mahtoi tuntua keskenkasvuisesta, äidittömästä ja silmättömästä pojasta sairaalassa vieraalla paikkakunnalla, kun pommit moukaroivat ympärillä? Sitä hän ei kertonut, sillä sota-ajan lapsilta vaadittiin isänmaallista tunnekuria ja uhrimieltä.

Suomen 3,5 miljoonan väestöstä lähes miljoona oli alle 15 -vuotiaita. Näistä joka 20. menetti huoltajansa. Tutkija, VTT Sari Näre kutsuu sotaveteraanisukupolvien ja suurten ikäluokkien väliin jääviä sukupolvia kannattelijasukupolviksi.

 "Lapset joutuivat kannattelemaan aikuisia vaivaamatta heitä omilla tarpeillaan ja osallistumalla aikuisille kuuluviin töihin, jopa sotatoimiin. Heistä kasvoi kilttejä ja työteliäitä puurtajia. Sisua ja riippumattomuutta korostavassa yksinpärjäämisen kulttuurissa lapsia ei erityisemmin lohdutettu, vaan suurin osa heistä joutui kantamaan yksin pelon, menetyksen ja surun tunteet. Monet lapset menettivätkin kykynsä itkeä. Tässä välttelevien kiintymyssuhteiden ilmapiirissä tunteista ei muutenkaan juuri puhuttu, ja sota-ajan poliittinen tilanne vielä vahvisti tunteista vaikenemista."
https://www.jyu.fi/edu/laitokset/lanka/lapsuudentutkimuksen-verkosto/julkaisut/sodassa-haavoitettu-lapsuus

Tämän tunneperinnön me sodan jälkeiset sukupolvet saimme kantaaksemme ja välittääksemme taas seuraavalle polvelle.

Pasuunat soiden Salamasotaan

Kirkko oli toinen vahva vaikuttaja vielä minunkin ikäiseni lapsuudessa. Kotonani se näyttäytyi iltarukouksena ja eräiden kirkkopyhien tapoina ja sääntöinä. Kansakoulussa aamuhartaudet, ruokarukoukset ja virsien ulkoa opettelut olivat pakollisia. Pappi oli mies, jolle vanhat naiset niiasivat. Pappi kävi myös kahvipöydän antimiin käsiksi ennen näitä vanhempia naisia. Pyhäkoulunopettajani pelotteli syntisiä lapsia taivaasta tippuvilla kuumilla kivillä. Väitti Jumalan nakkelevan niitä niskaamme. Kun isäni kuuli asiasta, loppui pyhäkoulu-urani lyhyeen.

John Martin: Sodoma ja Gomorra

Hannu Salama matkalla hovioikeuden istuntoon syksyllä 1966.

Kun olin lapsi, avoliitossa eläviä ihmisiä kutsuttiin susipareiksi, avioerot olivat moraalinen kauhistus ja au-äidit olivat huonoja naisia ja heidän lapsensa äpäriä. ”Förskottia ottaneet” kunnialliset miehet tosin ”korjasivat jälkensä” eli ns. pakkoavioliitot olivat voimissaan. Homoseksuaalit tuomittiin milloin mielisairaalaan milloin vankilaan ja joka tapauksessa aina Helvettiin. Hannu Salamalle Juhannustanssit – kirja toi ehdollista vankeutta Jumalan pilkkaamisesta. Kirjassa oli myös sukupuolimoraalia löyhentävää tekstiä sekä huomattavan paljon kirosanoja.

Itse jouduin tekemään laajoja etsintöjä lapsuudenkodissani löytääkseni kyseisen teoksen äidin piilosta. Liinavaatekaapissa lakanoiden takanahan se piileskeli. Luin sen antaumuksella huonon omantunnon saattelemana. Täytyihän sitä tytön pysyä jyvällä ajankohtaisista kulttuuriasioista.

Iloitsen siitä, että nykyään perustuslakimme suoma uskonnonvapaus toteutuu melko hyvin, pakkoavioliitot ovat historiaa, ihmiset saavat toteuttaa omaa rakkauselämäänsä vapaammin ja kirkkokin on löytänyt Paratiisistaan armollisen hahmon.

Ah, enkö ma hautahan asti myös koululainen lie?

Astelin kansakoulu-keskikoulu- systeemin mukaista koulutietä pitkin. Kansakouluopettajani oli ankara, lasta alistava ja halventava kasvattaja. Hän arvotti oppilaat vanhempien sosiaaliluokan mukaan. Työläisten lapset olivat  huonompaa väkeä ja alimpaan kastiin kuuluivat ne raukat, joita nykyisin kutsuttaisiin ehkä syrjäytyneiden perheiden lapsiksi. Heillä ei opettajamme silmissä ollut mitään arvoa eikä myöskään toivoa. Opettajani uskoi ryhmäkurin voimaan. Kun yksi mokasi, kaikki kärsivät.

Lahnuksen kansakoulu ja tärkeä kirja.

Kaiken kaikkiaan hänellä oli samanlainen aatos, eetos ja paatos kuin opettaja Rautajärvellä Täällä Pohjantähden alla – kirjassa. Googletin opettajani nimen ja löysinkin hänet viime vuoden helmikuussa julkaistusta jutusta, joka kertoi eräästä lottakuorosta. Uskomatonta, hän siis elää edelleen ja vaalii uskollisena sota-ajan muistoa. Jutusta ilmeni  myös hänen olevan pohjalainen ja toimineen pikkulottana. Oma aavistukseni opettajan rautajärvimäisyydestä saattaa olla siis hyvinkin oikeaan osunut. Ahdistuin ja voin pahoin, kun näin tämän vanhan naisen lottapuvussa. Hänen tunnejälkensä minussa on vahva.

Lahnuksen yhteiskoulun opettajia vuonna 1967. Kuvat koulun 40-vuotiskirjasta.

Kun pääsin keskikouluun, oli kuin olisin tepastellut onnelan ovesta sisään. Itsestään selvää ei oppikouluun pääseminen ollut vielä 1960-luvulla. Monelta ystävältäni jäi koulun ovi avaamatta perheen köyhyyden vuoksi.

Lahnuksen yhteiskoulu Pohjois-Espoossa toimi vasta toista vuottaan, kun syksyllä 1967 aloitin siellä. Siellä oli helpompi hengittää ja ei tarvinnut pelätä koko ajan opettajia. Rehtorina oli Mauri Alasaari. Kun tutkin hänen taustojaan wikipediasta, ymmärrän hyvin, miksi yhteiskoulumme poikkesi ilmapiiriltään täysin kansakoulustamme. Alasaari oli teologi, jota tituleerattiin radikaalipapiksi 1960-luvulla. Hänen väitettiin mm. suhtautuvan liian myönteisesti rauhanliikkeeseen. Hän oli poliittisesti sitoutunut Liberaaliseen kansanpuolueeseen. Hän suhtautui oppilaisiin arvostavasti ja tasapuolisesti. Alasaari opetti uskontoa ja historiaa niin elävästi, että jokainen tunti oli kuin seikkailukertomus. Huh, mikä kontrasti naispuoliseen Suur-Suomen tekijä -kansankynttilään!

Raatajat rahanalaiset

Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893

Viime aikoina kansan on pelätty jakautuvan kahtia ikään kuin se olisi ollut tähän saakka yhtä. Verinen jako tehtiin vuonna 1918. Sotien sanotaan yhdistäneen kansan rivit, mutta rauhan tultua taisi syntyä sananmukaisesti eriseuraisuutta. Omassa lapsuudessani työväestöllä ja ei-työväestöllä oli eri kaupat, eri pankit, eri lehdet, eri seurantalot ja eri urheiluseurat. Se oli kahtiajakoa se. Vapaaehtoista. Tuntui ihan normaalilta silloin.

Itsenäisyytemme alkuvuosista 1950-luvulle saakka köyhyys oli vielä selkeän absoluuttista, ei suhteellista kuten nykyisin. Absoluuttisuus tarkoittaa vilua ja nälkää. Suhteellisuus tarkoittaa kykenemättömyyttä saavuttaa tietyn laskentakaavan mukaista elintasoa. Köyhyyden historian tutkija Antti Häkkisen mukaan ”elämä oli raatamista lapsuudesta hautaan asti, rankkaa fyysistä työtä aamusta iltaan. Kun yhteiskunta voittaa raatamisen, tapahtuu jotain ratkaisevaa. Suomessa muutos tapahtui 1960–70-luvuilla. Työ helpottui, tuli vapaa-aikaakin, eikä kuoltu työperäisiin sairauksiin.”
http://www.helsinki.fi/yliopistolehti/2006/01/artikkeli.htm

Muistan hyvin sen ajan, kun suomalaisille alkoi jäädä työnteosta muutakin kuin kylläinen vatsa. Tukholman – risteilyt, Leningradin -bussireissut sekä Keihäsen lentomatkat Mallorcalle tarjosivat raatajakansalle esimakua tulevasta globalisaatiosta. Huolella itsensä ruskettaneet rouvat herättivät ansaittua kateutta kylällä, postikortteja läheteltiin ahkerasti etelän mailta ja tuliaisiksi tuotiin koko suvulle jokin herttainen flamenco-tanssijanukke.

Niin ja viina. Viinahan se maistui tälle suunnitelmatalousvaltiojohtoismonopolikontrolliin tottuneelle kansalle. Ilmiö sai nimen vodkaturismi.

Kaikki kasvattivat

Lapsuudessani sodan varjon, Kekkosen, köyhyyden, kodin, koulun ja kirkon lisäksi koko kylä kasvatti. Jokaisella suvun ja naapurin tädillä oli oikeus ja suoranainen velvollisuus kasvattaa kaikkia mukuloita. Koulussa keittäjät ja talkkarit kasvattivat. Kaikki kasvattavat -periaate oli lapselle sekä turvallista että pelottavaa. Itselleni tärkeä kasvattaja oli myös Suomi-neidon mutsi eli Luontoäiti. 

Vihdin kirkonkylän rantaraitilla

Lapsuuden maa

Ja se metsä oli maailman sinisin

ja vehrein se nurmikkorinne.

Ja usein vielä unissani vaellan

ma kauas, kauas sinne.

Ja siellä oli maailman kauneimmat

ne sinipunakukkaiset pellot.

Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot

kuin siellä ne sinikellot.

Ja ma muistan ne koivut ritvaiset

siellä viheriäisessä haassa.

Ei missään niin valkeita koivuja kasva

kuin kaukana lapsuuden maassa.

Ja koivujen läpi ei milloinkaan

niin taivas loistele seessä.

Sen alla yhä unissani vaellan

ja mulla on silmät veessä.

                                  - Lauri Pohjanpää

Anteeksianto

Tapasin muutama vuosi sitten naishenkilön, jota en ollut nähnyt vuosikymmeniin. Vietin hänen seurassaan muutaman tunnin. Hämmästyin aika tavalla, kun huomasin, että hän oli täynnä myrkyllistä sappea entistä aviomiestään ja myös koko tämän sukua kohtaan monessa polvessa. Erosta oli melkein viisikymmentä vuotta, mutta hän puhui siitä kuin aivan vereksestä tapahtumasta. Ajattelin silloin, että toivottavasti minulle ei koskaan käy noin.

Pullon vankina ei ole vain alkoholisti itse.

Muistan myös  Al-Anonista erään iäkkäänpuoleisen naisen, jonka puheenvuoro pysäytti minut. Al-Anonhan on alkoholistien omaisille tarkoitettu ryhmä, joka toimii samoin periaattein kuin se alkoholisteille tarkoitettu AA-ryhmä. Jokainen osallistuja saa vuorollaan puheenvuoron ja aloittaa sen sanoilla: Minä olen se ja se, ja mieheni/vaimoni on alkoholisti. Edellä mainitun naisen aloitus oli: Olen "Maija", olen alkoholistin leski. Hän identifioi itsensä alkoholistin leskeksi, vaikka miehen kuolemasta oli jo seitsemän vuotta. Hän kävi ainakin kerran viikossa vahvistamassa itselleen tuon viestin. Ryhmässä oli myös naisia, jotka kertoivat miestensä olleen raittiina jo vuosikymmeniä, ja hekin kävivät edelleen kerran viikossa kertomassa olevansa alkoholistin vaimoja.

Itse lopetin ryhmässä käymisen kolmannen kerran jälkeen, kun minua alkoi ahdistaa sen antama tulevaisuudenkuva. Ihan kuin alkoholistin vaimolla olisi elinikäinen vankilatuomio, josta ei saa vapautusta alkoholistipuolison kuollessakaan. Vautsi, mikä titteli lisättäväksi CV:hen. Alkoholistin vaimo, ex-vaimo tai leski.
.
Kuinka voin estää itseäni katkeroitumasta? Vastaus on helppo: katsomalla peiliin, antamalla anteeksi, kiinnittämällä huomio elämän hyviin asioihin ja katsomalla eteen- ei taaksepäin. Teoria kuulostaa helpolta, mutta käytäntö voi tökkiä - etenkin tuo peiliin katsomisen ja anteeksiantamisen pykälä.

Anteeksi antaminen = velkomatta jättämistä

Duodecim -terveyskirjaston mukaan anteeksianto on "prosessi, jonka aikana henkilö lakkaa kokemasta kaunan, närkästyksen, tuohtumuksen tai vihan tunteita koetun loukkauksen, näkemysten eroavaisuuden tai erehdyksen takia ja lakkaa vaatimasta rangaistusta tai vahingonkorvausta." Huomaa sana prosessi. Anteeksianto ei tapahdu siis niin kuin lapsena opetettiin. Silloin ei prosessikaaviosta ollut tietoakaan. Oitis piti anella ja antaa anteeksi, vaikka ei ollut laisinkaan valmis moiseen. Kirein leukaperin ja tiukin huulin sitä kakisti sen sanan, ja puolet siitä nieltynä jäljelle jäi vain antks.

Isossa kirjassa puhutaan paljon tästä teemasta. Raamatun alkuperäisessä tarkoituksessa anteeksiantaminen on velkomatta jättämistä. Me vähän kauemmin eläneet olemme oppineet Isä meidän -rukouksessa anomaan anteeksi velkojamme sekä antamaan anteeksi velalllisillemme. Materiaalisen velan, vaikkapa sadan euron, anteeksiantaminen saattaa olla tietty helpompaa kuin itseen kohdistuneen henkisen "huntin" velkomatta jättäminen.

Mieleeni muistuu kirjallisuudesta kaksi anteeksiantamisen ääripäätä.

”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa” toteaa punaleski Gröönruuska Eeva Joenpellon kirjassa Vetää kaikista ovista. Hänen kohdallaan ei anteeksi antamisesta ollut tietoakaan. Ei haudassakaan. Gröönruuskan vihan syntytapahtumista tulee ensi keväänä kuluneeksi sata vuotta ja toden totta, vieläkään kaikki suomalaiset eivät ole valmiita anteeksiantoon saati sitten -pyyntöön. Kaikki asianosaiset ja -osattomat ovat jo kuolleet, mutta katkeruus elää ja voi hyvin.

Vihdin Lapikkaannummella teloitettujen punaisten muistomerkki.

Anteeksiannon supersankari oli Jeesus, joka Luukkaan evankeliumin 23:34:n mukaan sanoi ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä he tekevät.” Poika siinä aneli anteeksiantoa tyypeille, jotka olivat juuri paukutelleet hänet nauloilla ristille riippumaan. Tarinassa puhutaan myös katkerasta kalkista, joten olisiko anteeksi anominen vaatinut häneltäkin pientä ponnistelua.

Vihdin hautausmaan uurnalehto Kanervamäki

 Yllä olevien esimerkkien valossa omat velkani ja saatavani kutistuvat melkoisesti.

Miksi pitäisi antaa anteeksi?
"Katkeruus on sielun syöpä. Se tuhoaa ihmistä sisältä, ja siksi sen kierteeseen ei kannata jäädä jumiin.Katkeruuden taustalla on pettymyksiä ja käsittelemätöntä surua, kateutta, vihaa ja loukkaantumista. Se voi kummuta tunteesta, että on jäänyt jotain vaille tai tullut hylätyksi. Katkeruutta voi aiheuttaa myös vahva kokemus siitä, ettei ole itse voinut vaikuttaa elämäänsä”, toteaa johtava perheneuvoja ja pari- ja seksuaaliterapeutti Heli Pruuki.
https://hidastaelamaa.fi/2013/08/kysy-psykologilta-mita-keinoja-on-oppia-eroon-katkeruudesta-ja-kateudesta/

”Lisäkärsimystä aiheutuu siitä, että katkeruus ja kateus ovat myös egomme rakastamia (solu)myrkkyjä. Egon perusolemukseen kuuluu mm. tyytymättömyys, vertailu ja menneisyyteen takertuminen. Ego kuvittelee että katkeruuden vaaliminen sisällään jotenkin ratkaisee menneisyyden pettymykset tai auttaa kostamaan niille jotka ovat kaltoin kohdelleet.” kertoo psykologi Heli Heiskanen. http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/katkeruus_on_pettyneen_suojakuori

Viha on voimakas hormonaalinen tila, jonka aikana lihakset ovat jännittyneitä, verenpaine nousee ja adrenaliinia erittyy tavallista runsaammin. Pitkällinen vihanpito kuluttaa meitä tavattomasti.

http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/anteeksi_antaminen_antaa_voimaa

Katkeruus on siis sielun syöpä, egon solumyrkky ja vaurioittaa elimistöämme. Se pilaa oman elämämme ja siinä sivussa lähimmäistenkin.  Katkeruutta, kaunaa ja kateutta luovutetaan suvuissa ja perheissä huoletta perinnöksi milloin mistäkin aiheesta. Kuolinpesien selvityksissä tapahtuneet "vääryydet" ovat varmasti listan kärkipäässä, mutta myös avioerot saattavat antaa perinnöksi ikäviä asioita. Sodan kärsineet jättivät tunnetasolla ja usein myös fyysisesti arpensa jälkeläisiinsä. Naapurikiistat kestävät vuosikymmeniä ja työpaikoilla uudelle työntekijälle nopeasti opetetaan vanhojen kaunojen ja eripurien aiheuttajat ja historia.

"Vihan ylläpitäminen on kuin tarttuisi kuumaan hiileen tarkoituksella heittää se jonkun päälle: sinä olet se joka polttaa itsensä." - Buddha

Niinpä niin. Viha vaurioittaa sen tuntijaa, ei välttämättä laisinkaan sen kohdetta. Vihasta pääsee eroon antamalla anteeksi. Toiselle ihmiselle, itselle, lapsuudelle, elämälle, kohtalolle, yhteiskunnalle, jumalalle. Kaikelle sille, mikä on vihan ja katkeruuden kasvumaata.

Anteeksiannossa on kysymys jälleen kerran asiasta, jossa roska on helppo huomata toisen silmässä, mutta omassa silmässään ei huomaa, vaikka iso kurkihirsi siellä hiertäisi ja pimentäisi koko mielenmaiseman. Oman silmän hirsi voi tarkoittaa, että ei huomaa omaa syyllisyyttään eikä siten tietysti tunne tarvetta edes pyytää anteeksi tai sitten hirsi voi olla sitä, että ei anna itselleen anteeksi omia virheitään ja epätäydellisyyttään.

Kerro, kerro kuvastin, löytyykö silmästäni kurkihirsi?

On hyvä tiedostaa, mitä anteeksiantaminen ei ole.

”Anteeksianto ei ole uhrautumista, hyväksikäytön ymmärtämistä tai syyllisyyden ottamista itselle. Se ei myöskään merkitse sitä, että kaikki olisi hyvin. Anteeksiantajan ei tarvitse teeskennellä ystävällisyyttä tai lakaista ongelmia maton alle. Hänen ei myöskään tarvitse jatkossakaan suvaita minkäänlaista itseään loukkaavaa käytöstä tai mitätöintiä. Anteeksiantajan ei tule pelätä kanssakäymistä loukkaajansa kanssa, mutta tuomitsevaa, itseään mitätöivää ja vahingoittavaa ihmistä saa jatkossa karttaa. ”

http://www.trigonos.fi/ajatuksia/anteeksiantaminen-vaatii-noyryytta/

Anteeksianto vapauttaa voimaa ja auttaa suuntaamaan katseen tulevaisuuteen menneisyyden sijasta. Se antaa tilaa mukaville ajatuksille ikävien sijaan. Se on siis kannattavaa ihan itsekkäistä syistä. Se riisuu meiltä tuomarin raskaan viitan ja vastuun.

     Walter Runebergin Lex-patsas Presidentinlinnan  Valtiosalissa

Sukupolvesta toiseen lapset kantavat

totista tietoa.

Äidit, isät, siskot, aviomiehet, rakastajat,

kuninkaat, varkaat ja huijarit,

nostan teidät alas risteiltänne,

joihin naulitsin rakkaat syylliseni.

Pienten unien keskellä herään monologiin:

antakaa anteeksi, vaikka en pyydä.

- Terhi Vedenkivi, Hatullinen tuulta, 2006

Erosta eheäksi

Palasin eilen kuuden päivän Erosta  eheäksi sopeutumisvalmennus -kurssilta, jonka kohderyhmänä ovat yli 50-vuotiaina eronneet. Kurssi oli Eläkeliiton toteuttama ja pidettiin liiton Lehmirannan lomakeskuksessa. Ohjaajina toimivat Terhi Vedenkivi ja Liisa Salmenperä.
http://www.elakeliitto.fi/toiminta/apunen-auttava+vapaaehtoistoiminta/erosta+eheaksi/
http://www.vedenkivi.fi/
http://www.liisasalmenpera.com/

Tähän astisen elämäni tärkeimmän kurssin jälkeen pääni on yhtä aikaa niin täynnä ja niin tyhjä. Sain sylin ja sydämen täydeltä sulateltavaa ja pohdittavaa. Koin Lehmirannassa vertaistuen parantavan merkityksen ja voiman. Ohjaajien rakkaudelllinen ja hyväksyvä ote kutoi ryhmämme verkon vahvaksi ja kantavaksi. Sovimme jo yhteisen tapaamisen syyskuulle ja vuoden päähän toukokuulle.

Ensimmäisessä tapaamisessa ohjaajat esittelivät muutoksen virran, joka toimii vertauskuvana matkallamme erosta eheäksi. Avioero on elämämme ”tasaiseen” virtaan ilmestyvä raivoisasti kuohuva koski. Pääsemme harjoittelemaan tukkilaisen taitoja melkoisessa könkäässä, jossa vauhti on aluksi huima ja todella pelottava. Tukkimme karahtaa välillä erinäisille kiville, joilla joudumme viivähtämään. Ensimmäinen tehtävämme oli pohtia, mitkä kivet olemme jo ohittaneet ja millä kivellä juuri nyt patsastelemme.

Koskenlaskijan urani alkoi puolitoista vuotta sitten, kun mieheni kertoi rakastuneensa 41 vuotta itseään nuorempaan tyttöön. Ensimmäisellä kivellä odotti kieltäminen. En millään ymmärtänyt kuulemaani. Selvät shokkivaiheen oireet olivat näkyvissä. Astuin ikään kuin itsestäni ulos, katselin itseäni ja koko maailmaa epätodellisuuden harson läpi. Kolmisen päivää kului nauramisen ja hyvien vitsien keksimisessä. Vanha ukko ja nuori tyttö rakkausparina oli mehevää materiaalia, kunnes vitsit loppuivat ja aloin tuntea. Ajauduin tunnereaktioiden kivelle.

Niitä sitten piisasikin. Tunteita nimittäin. Otin koko rekisterin käyttöön ja vähän sen ulkopuoleltakin. Suru, ikävä, epätoivo, toivo, häpeä, pelko, menetys, järkytys, viha, rakkaus, kaipaus, inho, ilo, itseinho, raivo ja helpotus huuhtoivat tätä naista keskellä hyytävän kylmää koskea. Hetkessä elämäni viimeisestä kahdestakymmenestä vuodesta hävisivät kaikki värit. Se muuttui likaisen harmaaksi. Ihmeellisesti samalla hävisi  myös tulevaisuus.

Meidänhän piti sitten eläkkeellä tehdä sitä ja tätä, mennä sinne sun tänne, ennen kaikkea

meidän piti vanheta yhdessä!!!

Minä kadotin myös itseni. Itsetuntoni romahti. Unettomina öinä katselin alastonta itseäni peilistä. Itkin ja häpesin vanhaa, kulunutta kehoani. Se oli niin ruma, että kukaan ei enää haluaisi siihen koskea. En löytänyt myöskään itsestäni minkäänlaisia sisäisen kauneuden merkkejä. Olin väsynyt ja elämäniloton harmaa tantta. Vertailin itseäni siihen nuoreen, iloiseen, kauniiseen, energiseen ja kiinteälihaiseen tyttöön ja monesti oksensin pahaa oloani. Tuska kouristi rintaani ja sydän pomppi miten sattui. Kävelin aamuöisin pimeässä pitkin kyliä, kun en pystynyt nukkumaan. Pelkäsin sekoavani. Päässäni oli koko ajan tunne, että mieleni sälähtää säpäleiksi kuin lasi. 

 Voimakas ja itselleni silloin hyvin tosi tunne ja toteamus oli:

Elämä on ohi. En ole rakastamisen arvoinen, olen siis arvoton. Se oli sitten tässä. Jäljellä on vain se viimeinen rasti. Monttu.

Kosken virta paukautti minut sitten vihan kivelle. Siellä ei ollut sijaa kymmenille eri tunteille. Oli vain vihaa. Petturimiestä, hänen tyttöystäväänsä, nuoruutta ja kauneutta, tyttöystävän vanhempia, petturimiehen äitivainajaa, elämää, kohtaloa jne. kohtaan. Erityisesti vihasin exän nyxän punaista autoa. Se oli sananmukaisesti punainen vaate tälle kantturalle. Autoparka sai mielikuvissani puhkotut renkaat, raaputetun maalipinnan, revityt tuulilasinpyyhkijät ja spraymaalilla taiteillun narttu -sanan pintaansa. Onneksi en tulisimmankaan vihan aikana tehnyt ikäviä tekstiviestejä konkreettisempia tekoja, mutta mielikuvani olivat väkeviä ja sillä hetkellä myös voimaannuttavia. Sisälläni elää näköjään pieni kissatappelija, sillä toivoin voivani repiä tuolta tyttörievulta silmät päästä. 

Sanoin tulevalle ex-miehelleni, että toivoin, että hän olisi mieluummin kuollut kuin tehnyt minulle näin. Näin itseni kunnianarvoisana leskenä laskemassa punaisia ruusuja kunnianarvoisan mieheni arkulle. Kuolinilmoituksessa olisi lukenut rakas mieheni ja olisin voinut loppuelämäni käyttää arvonimeä leskirouva lumpunkeräykseen heitetyn vanhan akan sijasta. Olisin itsekkäästi halunnut kohdata mieluummin kuolemansurun kuin tämän häpeällisen ja arvottoman erotuskan. Vihassani tuomitsin mieheni kuolemaan rikoksesta, jossa hän syyllistyi vain siihen, että ei enää rakastanut minua. Rangaistusasteikkoni oli siis mitä ankarimmasta päästä.

Teloittajan kirves, Tower of London

Koskessani vaikeimman ja samalla tärkeimmän etapin saavutin, kun vihan kivellä kohtasin itsevihan. Vihasin varsin perusteellisesti itseäni siitä, mitä olen elämälleni tehnyt. Olen tehnyt vääriä valintoja, roikkunut suhteissa, jotka ovat olleet tuhoisia. Jouduin itsevihan kivellä kohtaamaan oman sairaan läheisriippuvuuteni, takertumiseni, hallitsemisenhaluni ja epäitsenäisyyteni. Ennen kaikkea tajusin siirtäneeni vastuun oman elämäni ja onnellisuuteni toteuttamisesta toisen ihmisen vastuulle. Miehen siis. Samalla olin kuitenkin vahvasti yrittänyt siirtää hänen vastuutaan omasta elämästään omille harteilleni. Olin luullut, että voin tehdä hänet onnelliseksi, terveeksi ja mieleisekseni.

Tuskallisinta oli kysyä itseltäni, miksi olen rakastanut itseäni niin vähän, että olen joutunut koko elämäni ajan etsimään hyväksyntää ja rakkautta toisen ihmisen silmistä.

Olen pyörinyt kuin koiranpentu kerjäämässä edes pientä rapsutusta tai hellittelysanaa isännältä.

Taputuksen ja kauniin sanan vuoksi olen ollut valmis luopumaan paljosta; turvallisuudesta, itsekunnioituksesta ja henkisestä vapaudesta ja kasvusta sekä myös monista materiaalista asioista.

Itsevähättelyni versoaa juurista, jotka löytyvät elämästäni paljon kauempaa ja syvemmältä kuin tästä päättyneestä parinkymmenen vuoden episodista. Luulenpa, että joudun nämä juuret kaivamaan lähiaikoina päivän valoon, sillä itsevihan kivi oli niin kova pysäkki, että vähältä piti, etten tuomaroinut itsellenikin kuolemantuomiota. Rangaistusasteikko ei itsellenikään ollut siis lievä.

Koskessa on tarjolla muistelun kivi näiden vahvojen tunnekivien seassa. Muistelun kiveltä löysin aluksi vain ikäviä muistoja. Niin ikäviä, että raivosin siinä samalla itselleni, että miksi mokomaan äijänrutjakkeeseen tuhraan enää yhtäkään ajatusta ja varsinkaan yhtään kyyneltä. Miksi en vain jatka helpotuksesta huokaisten ja ilosta hihkuen matkaani kohti ihanaa tulevaisuutta. Kun aikaa kului, muistelun kiveltä alkoi löytyä myös ihania muistoja. Ne antoivat selitystä ja merkitystä sille, miksi ylipäätään tämän miehen kanssa olin niin kauan. Kauniiden muistojen mukana tuli myös riipaisevan ikävän hetkiä ja kaipuuta takaisin.

Tällä hetkellä, niin kuin elämässä yleensäkin, muistot - hyvät, pahat, kauniit, rumat, piipahtelevat mielessäni käymään omine aikoineen ilman ahdistavaa tunnereaktiota. En enää viipyile muistelun kivellä. Hyvät muistot ovat antaneet menneisyydelle takaisin melkein kaikki ne värit, jotka siihen sisältyivät. Ei se pelkkää likaisen harmaata ollut. Ei ne parikymmentä vuotta siis menneetkään hukkaan. Ne olivat elämää. Minun elämääni hänen kanssaan.

Näistä mietteistä pääseekin jo sopeutumisen kivelle. On tullut aika todeta, että tälle tilanteelle ei voi mitään. Asiat ovat nyt näin. Ne eivät ole minun vallassani eikä hallinnassani. Ei kannata enää taistella. Avioliittoni on haudattu, suurimmat tunteet ovat tuhkana ja muistot on säilötty omiin siisteihin lokeroihinsa.

Tässä vaiheessa minusta tuntui, että nyt otan lopultakin koskenlaskussa avuksi keksin eli uittohaa´an ja alan itse ohjata tukkini suuntaa. Ohjasinkin, mutta tukkini ajelehti siitä huolimatta ajopuuna väsymyksen kivelle. Opin kurssin ohjaajilta, että koskenlasku muutoksen virrassa on niin rankkaa puuhaa, että keho ja mieli vaativat välillä lepoa toipuakseen. Väsymys on normaali reaktio kokemaamme rääkkiin. Mutta väsymyksen kivellä ei saa viipyä liian kauan, sillä tältä kiveltä ovi on apposen ammollaan masennuksen alhoon.

Itse olin viime syksyn ja talven loputtoman ja epätoivoisen väsynyt. Työstä suoriuduin rimaa alittaen, en jaksanut harrastaa liikuntaa, söin ja lihoin, jokainen uusi päivä oli kuin ylitettävä vuori, muistini oli hatara, keskittymiskykyni huono ja yleinen alavireisyys asui kehossani ja mielessäni raskaana.

Huhtikuussa menin lääkärille  ja sanoin, että minun on päästävä eläkkeelle, kun en enää millään jaksa käydä töissä. Onneksi hän melkein nauroi minut ulos vastaanotolta. Tällä hetkellä arvelen, että eläkkeelle jääminen tässä vaiheessa olisi huonohko idea. Sen suuren muutoksen aika on vasta muutaman vuoden päästä. Nyt kerään voimia lomasta, auringosta ja tulevasta ihanasta kesästä mustikoineen ja mansikoineen.

Lehmirannassa huomasin ilokseni, että olen laskenut muutoksen virrassa jo tutkimisen ja osin innostuksenkin kiville saakka. Olen selättänyt könkääni karmean alkupään syöksyn terävine kivineen päivineen. Kolhut paranevat ja arvet vaalenevat. Nyt keksi pysyy tiukasti kädessä ja ohjaan tukkiani määrätietoisesti kohti suvantoa. Erosta eheäksi -valmennuskurssin käyminen oli erinomaisen viisas ohjausliike koskenlaskun tässä vaiheessa. Nyt on aika kysyä:

• Kuka minä olen?
• Mitä minä haluan?
• Mihin elämä minua kutsuu?
• Mihin virtaan seuraavaksi tukkini ja keksini lasken?

Eräänä päivänä kurssilla suunnittelimme uusiksi elämämme käsikirjoitusta. Osasin ainakin nyt jo sanoa, mitä en aio kirjoittaa sinne.

• En kirjoita sinne yksinäisyyttä.
• En kirjoita sinne katkeruutta.
• En kirjoita sinne elämätöntä loppuelämää.
• En kirjoita sinne mitään, mikä on ”last seasonia”.

Uutta polkua etsimässä

Olen viime aikoina joutunut ihan pohjia ja laitoja myöten kaapimaan elämäni merkitystä, tarkoitusta ja suuntaa, kun yht´äkkisesti mikään vanha ei elämässäni enää päde. Täytin puoli vuotta sitten 60 vuotta, työuraani on muutama vuosi ehkä jäljellä, aviomieheni vaihtoi minut toissa kesänä paljon, paljon nuorempaan versioon, oman ikääntyvän ruumiini ongelmat huolettavat ja mieleni maisemat ovat harmaat. Lapseni ovat tietysti jo omissa elämissään, isäni kuoli viitisen vuotta sitten ja äitini on 87-vuotias.

Nyt minulla on uusi elämä pienessä Ehtooboxissani ja yhden hengen askareet siellä. Parisuhteen loputtua piti opetella sanomaan minä me-sanan sijaan ja olemaan yksin tilanteissa, joissa ennen oli kaksin. Oli aika, jolloin ruokapöytääni istui viisi henkeä, nyt katan siihen yhden lautasen ja yhden lasin.

Tulevaisuuden suunnitelmani kytkeytyivät paljolti toiseen ihmiseen, ja kun häntä ei enää ole, pitää lähteä kulkemaan uutta polkua pitkin.

Elinvoima ei ilmene ainoastaan sinnikkyytenä vaan myös kykynä aloittaa kaikki alusta.

- F. Scott Fitzgerald

Logoterapiastako vinkkejä oman tiensä etsijälle?

Olen aikaisemminkin nuoruuteni päivinä kysellyt kiivaasti tarkoituksien ja merkityksien perään ja luin silloin logoterapian isän, itävaltalaisjuutalaisen Viktor E. Franklin teoksen Ihmisyyden rajalla. Siinä hän käsittelee kokemuksiaan keskitysleireiltä omasta itsestään sekä myös logoterapian periaatteista käsin. Hän oli jo ennen sinne joutumistaan kehitellyt teoriaansa.

 Viktor E. Frankl 26.3.1905 - 2.9.1997

”Logoterapian ydinajatuksena on, että ihminen tarvitsee tarkoituksen elämälleen. Tarkoitukseton elämä on tyhjää ja ajaa ihmisen mielettömyyteen, maisemaan jossa ihminen on keskellä autiota hedelmätöntä maata ilman merkitystä. Logoterapiassa on puhuttu tarkoituksesta pian sadan vuoden ajan, yhtä pitkään logoterapeutit ovat nähneet tarkoituksen puutteen yhtenä tärkeimmistä syistä masennukselle ja tyhjyyden kokemuksille, jotka johtavat helposti itsetuhoisuuteen ja passiivisuuteen.”

http://www.logoterapiayhdistys.fi/kuka-sina-haluat-olla/

Viktor löysi keskitysleirillä oman tarkoituksensa perheestään, jonka hän toivoi näkevänsä vielä. Rakkaudesta siis. Leiriltä vapauduttuaan hän sai kuulla vaimonsa, lapsensa ja vanhempiensa kuolleen. Silloin hän menetti elämäntarkoituksensa ja kävi lähellä itsemurhaa, mutta hän asetti kuitenkin itselleen uuden tarkoituksen. Se oli logoterapian kehittäminen ja työn esittely kirjassa Olemisen tarkoitus.

     Auschwitzin uhrien silmälaseja.

"Fyysinen kipu ei ole pahinta, vaan henkinen tuska, joka johtuu sen kaiken epäoikeudenmukaisuudesta ja kohtuuttomuudesta/järjettömyydestä."

No, nämä omat murheeni pienenivät melko lailla, kun löysin tuon silmälasikuvan. Franklin ihmiskäsityksen mukaan ihminen on fyysis-psyykkis-sosiaalis -tyypin lisäksi henkinen olento, joka ei ole vain geeniensä ja ympäristönsä "uhri", vaan hänellä on mahdollisuus vapaaseen valintaan. Hän voi valita, kuinka suhtautua elämänsä tapahtumiin. Franklin ajatuksen mukaan keskitysleirillä selvittiin henkisen voiman avulla sen jälkeen, kun fyysistä ja psyykkistä voimaa ei enää ollut jäljellä. Viktorin kollega Sigmund Freud näki ihmisen viettiensä, libidon ja egovietin, ohjaamana oliona. Alfred Adler puolestaan keksi alemmuuskompleksin, joka johtaa pätemisentarpeeseen ja valtaviettiin, joka ohjaa ihmisen toimintaa.

https://www.uta.fi/avoinyliopisto/arkisto/sosiaalipsykologia/freud.html

"Logoterapian ihmiskäsityksessä henkinen tarkoittaa vapautta ja vastuuta, eettistä omaatuntoa ja tahtoa tarkoituksen löytämiseen jokaisessa elämäntilanteessa. Henkisyydellä tarkoitamme sitä, että voimme ottaa kantaa elämän faktoihin", sanoo Logoterapiainstituutin kouluttaja ja logoterapeutti LTI Pirjo Möller.

Logoterapiassa ajatellaan olevan kolmenlaisia tarkoituksia:

1. Laajempi elämän tarkoitus, jota emme ehkä aina ymmärrä, mutta joka on syytä hyväksyä faktana. 2. Pitempikestoinen, elämänvaiheittainen tarkoitus, esimerkiksi ”nyt olen nyt koululainen”, sitten "nyt käyn työssä"...jne.

3. Hetken tarkoitus, joita tarjoutuu monta kertaa päivässä, kun joutuu tekemään valintoja.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/10/23/kadonneen-tarkoituksen-metsastys

Logoterapian tärkeisiin käsitteisiin kuuluvat myös ihmisen arvot. Jos elämässä on paljon asioita, jotka ovat ristiriidassa omien arvojen kanssa, niin seurauksena on henkistä pahoinvointia. Työpaikalla, parisuhteessa ja muissa ihmissuhteissa voi törmätä arvo-ongelmiin. Viime aikoina on julkisuudessa ilmoittautunut kansalaisia, jotka aikovat muuttaa tai ovat jo muuttaneet Suomesta pois ahdistavan asenneilmaston vuoksi. Kuuntelin kuntavaalituloksia radiosta. Siellä kerrottiin itäsuomalaisesta kunnasta, jossa keskusta sai äänistä 40 prosenttia ja perussuomalaiset saivat 20 prosenttia. Ajattelin ihan spontaanisti, että hui, tuonne en ainakaan muuttaisi asumaan. Asuinpaikkakin voi olla siis ristiriidassa omien arvojen kanssa. Kuinkahan mahtaisi pärjätä pariskunta, joista toinen kannattaa vihreitä arvoja ja toinen perussuomalaisia? Itselläni on kokemusta seurakunnasta työpaikkana. Siellä puheet ja teot olivat niin ristiriitaisia, että en kestänyt. Lähdin pois.

Elämän tarkoituksen ihminen löytää Franklin mukaan arvojen täyttämisessä. Arvot jakaantuvat luoviin- elämys- ja asennearvoihin. Luovat arvot koostuvat kaikesta siitä, mitä ihminen tekee ja luo elämänsä eri vaiheissa. Elämysarvoja toteutetaan nauttimalla niistä positiivisista kokemuksista, joita elämä meille tarjoaa. Asennearvot puolestaan liittyvät tilanteisiin, joissa ihmistä kohtaa kärsimys, jota ei voi väistää. Silloin on kyse siitä, miten ihminen suhtautuu vääjäämättömään kohtaloon.
http://www.logoterapiayhdistys.fi/logoterapiasta-laajemmin/

Maailman rauha on minullekin tärkeä arvo.

Olin tällä viikolla yhden illan "Tutustu logoterapiaan" -kurssilla Espoon Työväenopistossa. Kouluttajana oli YTM, logoterapeutti Elina Tanskanen. Hän sanoi, että ihmisen arvot voi todeta lompakosta ja kalenterista. Se mihin rahansa ja aikansa käyttää kertoo paljon. Hän puhui myös itsen transsendenssista, joka on ihmisen kykyä suuntautua johonkin tai johonkuhun itsen ulkopuolella olevaan ja unohtaa samalla itsensä. Näin voi tapahtua esimerkiksi rakastamalla toista ihmistä, toimimalla jonkin aatteen hyväksi tai palvelemalla Jumalaa. Ihmisen onnellisuus tulee sivutuotteena silloin, kun hän suuntaa katseensa omasta navasta ulospäin. Taidankin opetella takaisin sen me -sanan minä -sanan sijaan.

Vanhaa kulttuuriperinnemaisemaa Vihdin kirkonkylässä.

Logoterapian oppien mukaan elämältä ei pidä kysyä, mitä sillä on minulle annettavaa vaan mitä minulla on annettavana sille. Kun kuuntelee, mihin elämä kutsuu, niin sieltä se tarkoitus ja merkitys löytyy. Minua kutsui tänään kaunis ilma aamulenkille. Koin elämysarvoja. Valko- ja sinivuokot tuovat mieleeni äitienpäivän. Kukat, joita olen poiminut omalle äidilleni ja joita omat lapseni ovat poimineet minulle. Keskikoulun aikaisesta kesien kasvien keräämis- ja kuivausurakasta jäi mieleeni vain yksi latinalainen kasvin nimi - Anemone nemorosa, valkovuokko. Vuokoista tulee mieleen myös Suvivirsi, joka oli minulle koululaisena lähtölaukaus kesälomalle ja nykyisin se herkkyydellään nostattaa kyyneleet silmiini. Kun lapsuudenkotiini tuli levysoitin, meillä oli ensin vain yksi sinkku-levy, jonka toisella puolella lauloi Eino Grön kevään valkovuokoista.

Ihana perustarkoitus ja -merkitys elämässäni ovat lapset perheineen, mutta tarvitsen muutakin, jotta en tukahduta heitä ryhtymällä elämään heidän kauttaan.