Anteeksianto

Tapasin muutama vuosi sitten naishenkilön, jota en ollut nähnyt vuosikymmeniin. Vietin hänen seurassaan muutaman tunnin. Hämmästyin aika tavalla, kun huomasin, että hän oli täynnä myrkyllistä sappea entistä aviomiestään ja myös koko tämän sukua kohtaan monessa polvessa. Erosta oli melkein viisikymmentä vuotta, mutta hän puhui siitä kuin aivan vereksestä tapahtumasta. Ajattelin silloin, että toivottavasti minulle ei koskaan käy noin.

Pullon vankina ei ole vain alkoholisti itse.

Muistan myös  Al-Anonista erään iäkkäänpuoleisen naisen, jonka puheenvuoro pysäytti minut. Al-Anonhan on alkoholistien omaisille tarkoitettu ryhmä, joka toimii samoin periaattein kuin se alkoholisteille tarkoitettu AA-ryhmä. Jokainen osallistuja saa vuorollaan puheenvuoron ja aloittaa sen sanoilla: Minä olen se ja se, ja mieheni/vaimoni on alkoholisti. Edellä mainitun naisen aloitus oli: Olen "Maija", olen alkoholistin leski. Hän identifioi itsensä alkoholistin leskeksi, vaikka miehen kuolemasta oli jo seitsemän vuotta. Hän kävi ainakin kerran viikossa vahvistamassa itselleen tuon viestin. Ryhmässä oli myös naisia, jotka kertoivat miestensä olleen raittiina jo vuosikymmeniä, ja hekin kävivät edelleen kerran viikossa kertomassa olevansa alkoholistin vaimoja.

Itse lopetin ryhmässä käymisen kolmannen kerran jälkeen, kun minua alkoi ahdistaa sen antama tulevaisuudenkuva. Ihan kuin alkoholistin vaimolla olisi elinikäinen vankilatuomio, josta ei saa vapautusta alkoholistipuolison kuollessakaan. Vautsi, mikä titteli lisättäväksi CV:hen. Alkoholistin vaimo, ex-vaimo tai leski.
.
Kuinka voin estää itseäni katkeroitumasta? Vastaus on helppo: katsomalla peiliin, antamalla anteeksi, kiinnittämällä huomio elämän hyviin asioihin ja katsomalla eteen- ei taaksepäin. Teoria kuulostaa helpolta, mutta käytäntö voi tökkiä - etenkin tuo peiliin katsomisen ja anteeksiantamisen pykälä.

Anteeksi antaminen = velkomatta jättämistä

Duodecim -terveyskirjaston mukaan anteeksianto on "prosessi, jonka aikana henkilö lakkaa kokemasta kaunan, närkästyksen, tuohtumuksen tai vihan tunteita koetun loukkauksen, näkemysten eroavaisuuden tai erehdyksen takia ja lakkaa vaatimasta rangaistusta tai vahingonkorvausta." Huomaa sana prosessi. Anteeksianto ei tapahdu siis niin kuin lapsena opetettiin. Silloin ei prosessikaaviosta ollut tietoakaan. Oitis piti anella ja antaa anteeksi, vaikka ei ollut laisinkaan valmis moiseen. Kirein leukaperin ja tiukin huulin sitä kakisti sen sanan, ja puolet siitä nieltynä jäljelle jäi vain antks.

Isossa kirjassa puhutaan paljon tästä teemasta. Raamatun alkuperäisessä tarkoituksessa anteeksiantaminen on velkomatta jättämistä. Me vähän kauemmin eläneet olemme oppineet Isä meidän -rukouksessa anomaan anteeksi velkojamme sekä antamaan anteeksi velalllisillemme. Materiaalisen velan, vaikkapa sadan euron, anteeksiantaminen saattaa olla tietty helpompaa kuin itseen kohdistuneen henkisen "huntin" velkomatta jättäminen.

Mieleeni muistuu kirjallisuudesta kaksi anteeksiantamisen ääripäätä.

”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa” toteaa punaleski Gröönruuska Eeva Joenpellon kirjassa Vetää kaikista ovista. Hänen kohdallaan ei anteeksi antamisesta ollut tietoakaan. Ei haudassakaan. Gröönruuskan vihan syntytapahtumista tulee ensi keväänä kuluneeksi sata vuotta ja toden totta, vieläkään kaikki suomalaiset eivät ole valmiita anteeksiantoon saati sitten -pyyntöön. Kaikki asianosaiset ja -osattomat ovat jo kuolleet, mutta katkeruus elää ja voi hyvin.

Vihdin Lapikkaannummella teloitettujen punaisten muistomerkki.

Anteeksiannon supersankari oli Jeesus, joka Luukkaan evankeliumin 23:34:n mukaan sanoi ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä he tekevät.” Poika siinä aneli anteeksiantoa tyypeille, jotka olivat juuri paukutelleet hänet nauloilla ristille riippumaan. Tarinassa puhutaan myös katkerasta kalkista, joten olisiko anteeksi anominen vaatinut häneltäkin pientä ponnistelua.

Vihdin hautausmaan uurnalehto Kanervamäki

 Yllä olevien esimerkkien valossa omat velkani ja saatavani kutistuvat melkoisesti.

Miksi pitäisi antaa anteeksi?
"Katkeruus on sielun syöpä. Se tuhoaa ihmistä sisältä, ja siksi sen kierteeseen ei kannata jäädä jumiin.Katkeruuden taustalla on pettymyksiä ja käsittelemätöntä surua, kateutta, vihaa ja loukkaantumista. Se voi kummuta tunteesta, että on jäänyt jotain vaille tai tullut hylätyksi. Katkeruutta voi aiheuttaa myös vahva kokemus siitä, ettei ole itse voinut vaikuttaa elämäänsä”, toteaa johtava perheneuvoja ja pari- ja seksuaaliterapeutti Heli Pruuki.
https://hidastaelamaa.fi/2013/08/kysy-psykologilta-mita-keinoja-on-oppia-eroon-katkeruudesta-ja-kateudesta/

”Lisäkärsimystä aiheutuu siitä, että katkeruus ja kateus ovat myös egomme rakastamia (solu)myrkkyjä. Egon perusolemukseen kuuluu mm. tyytymättömyys, vertailu ja menneisyyteen takertuminen. Ego kuvittelee että katkeruuden vaaliminen sisällään jotenkin ratkaisee menneisyyden pettymykset tai auttaa kostamaan niille jotka ovat kaltoin kohdelleet.” kertoo psykologi Heli Heiskanen. http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/katkeruus_on_pettyneen_suojakuori

Viha on voimakas hormonaalinen tila, jonka aikana lihakset ovat jännittyneitä, verenpaine nousee ja adrenaliinia erittyy tavallista runsaammin. Pitkällinen vihanpito kuluttaa meitä tavattomasti.

http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/anteeksi_antaminen_antaa_voimaa

Katkeruus on siis sielun syöpä, egon solumyrkky ja vaurioittaa elimistöämme. Se pilaa oman elämämme ja siinä sivussa lähimmäistenkin.  Katkeruutta, kaunaa ja kateutta luovutetaan suvuissa ja perheissä huoletta perinnöksi milloin mistäkin aiheesta. Kuolinpesien selvityksissä tapahtuneet "vääryydet" ovat varmasti listan kärkipäässä, mutta myös avioerot saattavat antaa perinnöksi ikäviä asioita. Sodan kärsineet jättivät tunnetasolla ja usein myös fyysisesti arpensa jälkeläisiinsä. Naapurikiistat kestävät vuosikymmeniä ja työpaikoilla uudelle työntekijälle nopeasti opetetaan vanhojen kaunojen ja eripurien aiheuttajat ja historia.

"Vihan ylläpitäminen on kuin tarttuisi kuumaan hiileen tarkoituksella heittää se jonkun päälle: sinä olet se joka polttaa itsensä." - Buddha

Niinpä niin. Viha vaurioittaa sen tuntijaa, ei välttämättä laisinkaan sen kohdetta. Vihasta pääsee eroon antamalla anteeksi. Toiselle ihmiselle, itselle, lapsuudelle, elämälle, kohtalolle, yhteiskunnalle, jumalalle. Kaikelle sille, mikä on vihan ja katkeruuden kasvumaata.

Anteeksiannossa on kysymys jälleen kerran asiasta, jossa roska on helppo huomata toisen silmässä, mutta omassa silmässään ei huomaa, vaikka iso kurkihirsi siellä hiertäisi ja pimentäisi koko mielenmaiseman. Oman silmän hirsi voi tarkoittaa, että ei huomaa omaa syyllisyyttään eikä siten tietysti tunne tarvetta edes pyytää anteeksi tai sitten hirsi voi olla sitä, että ei anna itselleen anteeksi omia virheitään ja epätäydellisyyttään.

Kerro, kerro kuvastin, löytyykö silmästäni kurkihirsi?

On hyvä tiedostaa, mitä anteeksiantaminen ei ole.

”Anteeksianto ei ole uhrautumista, hyväksikäytön ymmärtämistä tai syyllisyyden ottamista itselle. Se ei myöskään merkitse sitä, että kaikki olisi hyvin. Anteeksiantajan ei tarvitse teeskennellä ystävällisyyttä tai lakaista ongelmia maton alle. Hänen ei myöskään tarvitse jatkossakaan suvaita minkäänlaista itseään loukkaavaa käytöstä tai mitätöintiä. Anteeksiantajan ei tule pelätä kanssakäymistä loukkaajansa kanssa, mutta tuomitsevaa, itseään mitätöivää ja vahingoittavaa ihmistä saa jatkossa karttaa. ”

http://www.trigonos.fi/ajatuksia/anteeksiantaminen-vaatii-noyryytta/

Anteeksianto vapauttaa voimaa ja auttaa suuntaamaan katseen tulevaisuuteen menneisyyden sijasta. Se antaa tilaa mukaville ajatuksille ikävien sijaan. Se on siis kannattavaa ihan itsekkäistä syistä. Se riisuu meiltä tuomarin raskaan viitan ja vastuun.

     Walter Runebergin Lex-patsas Presidentinlinnan  Valtiosalissa

Sukupolvesta toiseen lapset kantavat

totista tietoa.

Äidit, isät, siskot, aviomiehet, rakastajat,

kuninkaat, varkaat ja huijarit,

nostan teidät alas risteiltänne,

joihin naulitsin rakkaat syylliseni.

Pienten unien keskellä herään monologiin:

antakaa anteeksi, vaikka en pyydä.

- Terhi Vedenkivi, Hatullinen tuulta, 2006