Saarisen luennolla

Mihin tämä elämä on hujahtanut? En varmasti ole ainoa kuusikymppinen, joka äimistelee samaa asiaa. Helppoahan siihen oikeastaan on vastata. Voi luetella kronologisessa järjestyksessä lapsuuden, nuoruuden ja keski-iän tapahtumat ja elämänkulun. Paljonhan sieltä löytyy. Ei se ihan hukkaan ole mennyt. Koulua, opiskelua, lapsia, parisuhteita, paljon työtä ja huolehdittavaa sekä terveyttä, sairautta, kuolemaa, elämää, rakkautta, vihaa, liittymisiä, eroamisia, rahapulaa, aikapulaa, pieniä voittoja, suuria tappioita, paljon iloa, melkoisesti murhetta, tyhmiä valintoja, viisaita valintoja, sotaa ja rauhaa. Saarnaajan sanoja mukaellen: parasta se on ollut, kun se vaivaa, tuskaa ja työtä on ollut. Outoa, mutta niin se on.

Säännöllisesti toistuvat tapahtumat elämässä mittaavat ajankulua kellon ja kalenterin lisäksi. Esikoislapsenlapseni täyttää muutaman viikon päästä 18 vuotta. Kuinka nopeasti aika onkaan hänen syntymästään vilistänyt. Omat lapseni eivät kasvaneet laisinkaan yhtä nopeasti nollavuodesta ajokortti-ikäisiksi, mutta nyt tuntuu kuin hekin vanhenisivat hurjalla vauhdilla kohti keski-ikää.

Arjessani toistuu asioita, jotka saavat ihmettelemään ajankulua. Tänä aamuna loppuivat esimerkiksi
kahvin suodatinpussit, ja totesin, että olen siis keittänyt taas sata kertaa kahvia. Lääkedosetti pitää ladata, minne on viikko livahtanut sen viime täytöstä. Lääkkeitä pitää hakea apteekista, ei voi olla
totta, juurihan minä hain kolmen kuukauden satsin. Autovakuutuksen maksu on myös kolmen kuukauden välein ja tuntuu kuin se napsahtaisi tililtä kaiken aikaa. Veroehdotus, verikokeet, hammaslääkäri, kiinteistöveron maksaminen, auton katsastus puolestaan pamahtavat kerran vuodessa framille, ja aina hätkähdän vuoden nopeaa kulumista. Kahden vuoden

välein tulee kutsu mammografiaan ja viiden vuoden välein papaan. Taasko? Juurihan kävin. Tällä hetkellä on puolestaan se aika, että juhannus on mennyt, päivät pitenevät ja ihmettelen, että mihin ihmeeseen touko-kesäkuuni katosi?

Niinpä niin, elämä kuluu nopeasti, vaikka muistan hyvin nekin ajat, jolloin aika tuntui matavan päivästä toiseen samanlaisessa harmaassa elämän suorittamisen putkessa. Putken lisäksi elämää kehystivät raamit, joiden sisällä piti pysytellä. Elämäni raamit välillä muuttuivat kaltereiksikin. Kuka sen putken, raamin ja kalterit rakensi? Karmea kysymys, johon on vaikea vastata. Olisi mukavaa vierittää syy jonkun/joidenkin toisten niskoille, mutta pakko tästä on omaakin vastuuta kantaa.

Kuuntelin juhannuksena youtubesta Esa Saarisen Aalto-yliopistolla pitämää luentosarjaa filosofiasta ja systeemiajattelusta. Ensimmäisen luennon otsikkona oli Äärirajoille. Saarinen suosittelee itsensä äärirajoille laittamista. Äkkipäätä tulee mieleen, että onhan sitä tässä äärirajoilla oltu. Monestikin. Fyysisen, psyykkisen ja taloudellisen kestämisen äärirajoilla. Saarinen ei kuitenkaan hae kestämisen äärirajaa vaan henkilökohtaisen kasvun, oppimisen ja ajattelun äärirajaa. Jotta tuota asiaa voisi tarkemmin pohtia, täytyy ensin ymmärtää ylipäätänsä ajattelumme systeemiä, joka ilmenee kahtena erilaisena mallina.

Kuvakaappaus E.Saarisen luennosta Äärirajoille

Systeemi 1 on automaattista ja nopeaa, ei vaadi ponnistelua ja on kehityshistoriallisesti vanhaa. Systeemi 2 vaatii vaivannäköä, on hidasta ja kontrolloitua ja on kehityshistoriallisesti nuorta. Ykkösmalli on ehdottoman tärkeää henkiinjäämisen kannalta. Jos auto on ajamassa päälle, ei kannata prosessoida tilanteen vaatimia vaihtoehtoja syvästi ja pitkällisesti. On tehtävä eläimellinen päätös ja hypättävä äkkiä pusikkoon. Systeemi 1 pullahtaa esille siis kuin vieteriukko. Se on hyvä renki, mutta todella huono isäntä. Isäntänä se on mielipideautomaatti, joka estää kakkostyypin ajattelua. Esa Saarisen mukaan se tuottaa ”sisäisiä sepitelmiä” ja antaa vallan ”sisäiselle pöpöttäjälle”. Donald Trump on loistoesimerkki henkilöstä, jonka on vallannut sisäiset sepitelmät ja jonka sisäinen pöpöttäjä suoltaa tviittejä koko maailman ihmeteltäväksi. Hän ei rasita itseään kakkostyypin ajattelulla.

Meille tavallisille ihmisille sisäinen pöpöttäjä rakentaa rajoja ja ajatusmalleja, jotka rajoittavat elämäämme ja estävät näkemästä itseämme ja elämäämme oikeassa valossa. Se tuottaa juuri niitä raameja ja kaltereita. Se asentaa ns. fixed mindsetin, muuttumattomuuden asenteen. Mä oon mikä oon, enkä muuks muutu – tyylin siis. Meillä voi olla esimerkiksi ihan väärä käsitys omista kyvykkyyksistämme tai voimme ajatella, että elämme geeniemme armoilla. Ajattelun ykkösmalli ruokkii mukavuudenhaluamme, eikä halua haastaa meitä yrittämään parastamme. Sisäinen pöpöttäjämme kertoo meille, mitä emme osaa ja mitä ei kannata edes yrittää. Sisäiset sepitelmämme voivat yhtä hyvin näyttää meidät myös niin erinomaisessa valossa, että emme koe tarvitsemamme kakkostyypin ajattelua.

Kakkosvaihtoehto antaa mahdollisuuden nähdä asiat laajemmin ja kenties myös sellaisina, mitä ne oikeasti ovat. Platon pohti juuri tätä samaa juttua, onko joku asia tosioleva vaiko vain kuvitelma tosiolevaisuudesta. Ajattelutapa 2 antaa mahdollisuuden growth mindsetiin eli kasvuun ja kehittymiseen ihmisenä. Tätä Saarinen tarkoittaa äärirajoille menemisellä. Tai arvelen hänen tarkoittavan.

Rafaello: Platon ja Aristoteles, v. 1509

Olenko ollut äärirajoillani omassa kasvussani ja kykyjeni etsimisessä? En todellakaan. Sisäinen pöpöttäjäni on estänyt sen kauan ja hartaasti. Osaan luetella sujuvasti melkoisen joukon asioita, joita en osaa enkä opikaan enkä aiokaan oppia sen sijaan, että toteaisin iloisena, että kyllä lähtee... Tuo viimeinen vaihtoehto, että en aiokaan oppia on pahinta mindsettiä. Mitä kaikkea en osaa? Hiihtää, voimistella, juosta, uida, soittaa, laulaa, piirtää, tanssia, esiintyä jouhevasti, tehdä hienoja käsitöitä, hoitaa puutarhaa, nikkaroida jne. Sen lisäksi olen kömpelö ja ruma. Jos minulla ei olisi niin iso nenä, olisin varmasti menestynyt paremmin. Lapsena olin liian laiha ja vanhempana liian löysä. Jos minulle annettu kasvaa terve itsetunto, olisin varmaan tehnyt kaiken toisin. Nuorena olin liian nuori ja nyt liian vanha. Jne. Sisäisen pöpöttäjäni lista on loputon ja kasvaa koko ajan, jos annan sen tapahtua.

Filosofi Saarinen pohtii luennossaan Paras versio itsestäsi mahdollisuutta löytää omat käyttämättömät voimavarat ja kyvyt, jotka on piilottanut itseltään. Ihmisellä on taipumus kehittää itsessään niitä puolia, jotka ovat jo valmiiksi vahvoja ja jättää kehittämättä heikkoja ominaisuuksiaan. Saarinen kehottaa siis näkemään vaivaa, jotta voisi kehittyä parhaaksi versioksi itsestään.

Kun kuuntelin tuota, pomppasi vieteriukko esiin. Ajattelin oitis, että kai tässä on jo liian vanha pohtimaan tuollaisia tai helppoahan tuon Saarisen on kehitellä itseään jne. Painoin kuitenkin päättäväisesti vieteriukon pään alas ja päätin käyttää aikaa asioiden pohtimiseen.

Hoksasin omasta elämästäni muutaman esimerkin, jolloin olen vaientanut ykkösvaihtoehdon ja venyttänyt rajojani. Muutama viikko sitten eräänä iltana tiskialtaani jymähti täysin tukkoon. Allas täynnä tiskivettä, joka ei mennyt alas viemäriin. Ensin hätäännyin, sillä kello oli yli kahdeksan illalla ja en keksinyt siihen hätään minkäänlaista miestä, jota pyytäisin apuun. Siis miestä. Sisäiseen sepitelmääni kuuluu ajatus siitä, että nainen eli minä en missään tapauksessa pysty hoitamaan tukkeutunutta viemäriä. Sitten aivan kuin lamppu olisi syttynyt päässäni ja päätin, että totta hemmetissä osaan tuon fixata. Kuten sitten osasinkin. Kaiken lisäksi se oli helppoa. Tyhjensin tiskikaapin, kiersin putken irti, valuttelin vedet pesuvadin lisäksi kaappiin ja lattialle, irrotin putken kokonaan ja rassasin tukon auki. Kiersin putken takaisin ja siivosin sotkun. Voi, kuinka polleaksi tunsin itseni tuona iltana.

Viime kesä oli minulle monin tavoin vaikea ihmissuhdehaverin jälkeen. Mustikka- ja kantarelliaika alkoi. Minulle tuli kauhea ajatus, että pääsenkö enää ikinä marjametsään, kun minulla ei ole sitä miestä enää kaveriksi sinne. Enhän voi mennä yksin, kun eksyn niin helposti. Entäs jos siellä tulee käärme, hirvi tai peräti karhu vastaan? Tällaisia se sisäinen tyyppini minulle höpötteli. Sitten päässäni onneksi kirkastui ja päätin, että metsään menen yksin, vaikka itse ukkoörkki siellä minut söisi. Koin suurta vapauden ja voiman tunnetta liikuessani ihan itse metsässä.

Tietotekniikka on minulle alue, jonka tiimoilta käyn koko ajan itseni kanssa keskustelua. Minä en jaksa, halua eikä minua kiinnosta kehittää itseäni alituiseen sillä saralla. Sanon itselleni, että en osaa. Se ei kuitenkaan ole totta. Toistaiseksi olen oppinut kaiken tarvittavan, kunhan vain olen nujertanut ykköstyypin ajattelun ja laiskuuden itsessäni sekä nähnyt vaivaa oppiakseni uutta.

Muutama kuukausi sitten sain ajatuksen, että lähden lomallani reilaamaan kotimaassa. Ensi-innostus oli valtava. Sitten se selittäjä ryhtyi taas työhönsä:

                  Eihän kuusikymppiset mummot lähde reilailemaan.

Varmaan tosi tylsää yksinään kuljeskella vieraissa kaupungeissa.

                  Mitä, jos en löydä yösijaa tai edes oikeaa junaa?

                  Mitä, jos saan sairauskohtauksen?

Tällainen se sisäinen pöpöttäjäni on. Liiskasin sen kuitenkin ja olen lähdössä ensi viikon lauantaina reissuun reilaten.

Helsingistä lähtö, punainen reppu ja hattu valmiina

Esa Saarisen luentojakin kuunnellessa menin rajojeni reunoille, en ihan äärirajoille, mutta melko vaativaksi koin pysytellä filosofin aatosten matkassa. Täytyy katsoa toisen ja kolmannenkin kerran. Ajatus parhaasta versiostani houkuttaa. No niin, nyt se vieteriukko yrittää taas pompata pystyyn. Ryhdynpä tässä kopauttelemaan sitä nuijalla päähän.

https://www.youtube.com/watch?v=0k_55S-OBJA

Nälkävuosi

Kanneljärven opistossa oli viime lauantaina kirjallisuusseminaari, jonka teemana oli Kirjallisuus on Lohjan kaunistus. Nimi viittaa Lohjan seudun kirjailijoista rikkaaseen historiaan. Eeva Joenpelto on eräs heistä. Hän testamenttasi kirjailijakotinsa kirjailijoiden käyttöön. Vuosina 2012 – 2016 siellä asuivat kirjailijat Aki ja Milla Ollikainen. Vuonna 2012 ilmestyi Aki Ollikaisen Finlandia -ehdokas Nälkävuosi, jonka ostin seminaarista. Kevyt kirja painoltaan, mutta hyytävän painava sisällöltään.
Romaani kertoo Suomen viimeisimmästä nälkäkatastrofista ja vuoden 1867 katoa seuranneesta vuodesta. Kirjassa seurataan nälkävuotta muutaman eri ihmisryhmän edustajan kautta.

Kaikkia suomalaisia nälkä ei koskettanut, mutta kerjäläisten mukana kulkevat taudit tarttuivat kylläisiinkin. Leivän loppumisen tai pelkän pelonkin myötä voi kadota myös ihmisyys. Nälkä kuorii lihat luun ympäriltä, ryöstää ihmisarvon ja sammuttaa sielusta kauneuden ja hyvyyden. Jäljelle ei jää kuin eloonjäämisvietti, kunnes sekin sammuu. Ollikaisen kirjan mukaan ihmisyys katosi niiltäkin, joiden vatsa oli täynnä. Teitä pitkin hoippuvan satatuhatpäisen kerjäläisen joukko pelotti ja säälitti. Kristilliseen tapaan kuului auttaa hädässä olevaa, mutta autettavien suuri määrä nujersi lopulta hyvätkin.

Viimeisestä suuresta nälänhädästä on kulunut 150 vuotta. Maanviljelystä sai tuolloin elantonsa 90 prosenttia väestöstä. Ei siis ihme, että katovuosia seurannut nälkä pienensi kansaamme 8 prosentilla. Tänä päivänä se tarkoittaisi 440 393 suomalaisen väestökatoa. Oma sukuni on kotoisin Pohjois-Karjalan Juuasta, jossa asukkaita oli tuolloin n. 7000. Vuonna 1868 Juuassa kuoli yhteensä n. 718 henkilöä, joista alle kymmenvuotiaita arvellaan olleen 277. Luulenpa, että Tuoni poikkesi myös aika moneen minunkin sukuni mökkiin. Yleisin kuolinsyy ei suinkaan ollut nälkä, vaan suurin osa menehtyi erilaisiin tauteihin. Isänisäni Matti Turunen syntyi Ahmovaaralla Mäkelän talossa tammikuussa 1870 eli heti pahimman hädän jälkeen. Niin lähellä nämä tapahtumat siis kuitenkin ovat. Juuan hautausmaalla on muistomerkki nälkään kuolleille. Juuri Pohjois-Karjalassa kuvataan Aki Ollikaisen Nälkävuoden pohjalta elokuva ensi talvena.

Robert Ekman: Kerjäläisperhe maantiellä v. 1860

Verkkolehti Pielisen aallot kertoo Juuan vuoden 1867 tilanteesta ”Toukokuussa maassa oli hanki ja Pielisen jäällä voitiin ajaa vielä kesäkuussakin. Heikki Kokkosen Juuan pitäjähistorian mukaan jäät lähtivät Pielisestä juhannusviikolla.Toukotyöt myöhästyivät pahasti ja karjanrehu loppui.Lumen alta jouduttiin etsimään sammalta ja kanervaa kotieläinten ravinnoksi.Kesä oli lyhyt ja lämmin, mutta halla vei kypsymättömän viljasadon syksyllä.Niinpä nälkäkatastrofin ainekset olivat kasassa. Monet taudit levisivät nopeasti kuten kuume, punatauti ja horkka. Karjan määrä väheni ja suurimmatkin maatilat köyhtyivät. Valtio opetti kansalaisia käyttämään korvikkeita kuten tekemään leipää sammaleesta, petäjän kuoresta (pettuleipä) ja olkisilpusta.”
http://www.peda.net/en/magazine/juuka/poikolankoulu?m=content&a_id=28

Suomalainen Wirallinen Lehti nro 32 14.3.1868:
Kaksi huolestunutta juukalaista kertoo hankalasta tilanteesta, kun syksyllä valittu "kunnallishallituksen" esimies ei ollutkaan ottanutkaan mitään toimia vastaan, eikä vaivaishoitoa voitu järjestää. "Kokousta ei voi pitää, hätämme on suuri, monta kanssaweljeä ja sisarta nälkä on saattanut tuonelaan ja sinne joutuu monta wielä kun ei edes nytkään saatu ilmoittaa suurta hätäämme armolliselle esiwallalle."

http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/420006?page=2&term=Juuasta&term=n%C3%A4lk%C3%A4

Tämän päivän silmillä katsottuna pettuleipä tuntuu karulta muonalta, mutta eihän sitäkään nälkävuosina kaikille suotu. Kirsi Nevalan pro gradun (Kerjäläisiä ja jauhomattoja – 1860-luvun nälkävuodet muistitietoaineistoissa) mukaan torppareiden sopimukseen kuului metsänkäyttöoikeus, mutta tilattomilla ei tällaista oikeutta ollut. Muistitietoaineistoissa tämä tulee hyvin esille kertomuksessa, jossa  pappi paheksui saarnastuolistaan kirkkokansalle, kuinka pappilan metsästä oli käyty luvattomasti kiskomassa pettua. Papit markkinoivat mielellään ajatusta, että katovuodet olivat

Jumalan rangaistus kansalle, jonka oli nöyrryttävä, jotta Jumala antaisi taas hyvän satovuoden. Oli siis nöyrryttävä, eikä mentävä järsimään papin petäjiä. Lasten satusetä Sakari Topelius kirjoitti syksyllä 1868 kiitoslaulun köyhiä lapsia varten, jotta nämä ymmärtäisivät nälänhädän olleen Jumalan tahto ja rangaistus. Rikkaiden lapsille ei ilmeisesti ollut syytä väsätä kiitoslaulua. Jäivät Jumalan koston ulkopuolelle.

Satusetä Edelfeltin ja Taivaan isä Michelangelon taiteilemana

  Köyhäin lasten kiitoslaulu                  

Yli meidän sekä maamme, oi,
näät Herra rangaistuksen toi,
kun hänet unhotimme,
vaikk’ kyllin kaikkea hän soi.

Kodista meidät pienoiset
vei mieron teille askelet,
ja Herra yksin tiesi,
miss’ yöksi saimme vuotehet.

Vei tiemme tyhjiin pöytihin,
– ken säälii, ken on kovakin –
yösäässä kiertelimme
kuin pyrypilvet talvisin.
               ----

Hesarin artikkelissa 7.7.2016 kerrotaan Riikasta ja köyhän lapsiperheen nykypäivästä. Riikka saa kerrankin ihka uuden paidan ja menee ylpeänä kouluun, jossa häntä "haukuttiin kerjäläiseksi ja köyhäksi. Joku luokkakavereista oli nähnyt saman paidan Tarjoustalon ikkunassa. Ja Tarjoustalo oli nolo kauppa". Sydäntäsärkevää on myös Riikan kantama huoli siitä, että perheen köyhyys on hänen vikansa. Ihmettelenpä vain, ken onkaan tämän päivän satusetä, joka hänelle tämän ajatuksen syötti?
http://www.hs.fi/elama/art-2000002909620.html


Ylen uutiset 11.6.2017 kertoo Heinolan leipäjonosta, joka perustettiin 25 vuotta sitten ja palvelee 200 asiakasta viikoittain. Artikkelissa silmääni töksähti lause ”Hartaudessa kiitetään edesmennyttä presidentti Mauno Koivistoa, minkä jälkeen uskonnolliseen hetkeen osallistuneet pääsevät ensimmäisinä ruuan äärelle.” Siis, todellakin. Ne, jotka nöyristivät niskansa Jumalalle sekä Manulle siinä samalla, pääsivät valitsemaan parhaat safkat päältä.
https://yle.fi/uutiset/3-9660120

"Kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä."

Kirsi Nevalan gradusta edelleen: ”Heikko sato merkitsi irtisanomista suurelle joukolle maaseudun työväestöä. Tilalliset pyrkivät parantamaan omaa tilannettaan irtisanomalla tiloille palkattua väkeä. Tämä johti siihen, että suuret joukot maaseudun tilattomia lähtivät vaeltamaan paremmille alueille toimeentulon toivossa. Vaeltavien joukkojen mukana hätä ja kurjuus levisivät lähes koko maahan.”

Hugo Simberg: Halla v. 1895

YT -neuvotteluiksi riitti yksi hallayö. Tänä päivänä hallan osan on ottanut pörssikurssi. Yksi notkahdus ja palkollisen takalistossa tuntuu heti potkahdus.

”Nälkävuosina hädänalaisten avustamisen periaatteena pidettiin sitä, että apua annettiin ainoastaan työtä vastaan. Tähän oli syynä se, että kansan pelättiin muuten laiskistuvan ja luottavan siihen, että apua kyllä saa mitään tekemättäkin. Hätäaputöinä rakennettiin Riihimäen – Pietarin rataa, kaivettiin kanavia ja rakennettiin maanteitä. Työmailla työntekijät olivat kuitenkin nälän heikentämiä ja pysyivät hädin tuskin pystyssä. Lisäksi ahtaissa oloissa taudit levisivät tehokkaasti. Näin ollen työn
tulokset jäivät väkimäärän huomioon ottaen heikoiksi. Kuitenkin niitä pidettiin tarpeellisina kansan moraalin säilymiseksi.”
https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/97002/GRADU-1430312953.pdf?sequence=1

Pietarin ”luuradan” rakentajista joka viides menehtyi, ja radanrakennuspaikkakunnilla kuolleisuus kantaväestönkin keskuudessa oli niin suurta, että kaikki vainajat eivät mahtuneet hautausmaille. Niinpä radanrakentajavainajia varten perustettiin kolmella paikkakunnalla oma erillinen hautausmaansa. No, eivätpä nämä luuradanrakentajat syyllistyneet ainakaan laiskistumisen syntiin. Säilyttivät moraalinsa joukkohaudan pohjalle saakka.

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Radanrakentajien_hautausmaa_Lahti_muistomerkki_1.jpg

Aki Ollikainen kuvaa kirjassaan asiaa Lars Renqvistin suulla: ”Työtä ihmisille pitää järjestää. Jos heidän laariinsa aletaan viljaa vastikkeetta kaatamaan, sille ei pohjaa näy.”

Kelan uusi pääjohtaja Elli Aaltonen totesi saman 150 vuotta myöhemmin Suomen Kuvalehdessä : ”Miksi ylläpidämme järjestelmää, joka maksaa ihmiselle olemisesta?
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/han/kelan-uusi-paajohtaja-yllapidamme-jarjestelmaa-maksaa-ihmiselle-olemisesta/

Kerjäläisten kohtelu

Aki Ollikainen kuvaa kirjassaan melko julmia suhtautumistapoja kerjäläisiin, mutta myös armollisia ihmisiä. Kirsi Nevalan gradun mukaan ihmisten muisteluissa ilmenee sama asia. Suhtautuminen vaihteli, mutta nälkävuosista vahvimpina muistikuvina nousevat juuri kerjäläisjoukot.

”…vaan nälästä horjuvia kerjäläisiä alkoi kulkea laumoittain, jotka nälkäisinä konttasivat lattialla etsien leivänmuruja ja perunankuoria tai löytääkseen jonkun rasvaisen luun. Eräs ukko, joka kotonani pyysi puurovispilän kaapiaksensa söikin koko vispilän varpuinensa, toiset pyysivät riihiä laastaksensa löytääkseen seinän tai permannon raosta jonkun jyvän, toiset kokoilivat pesistä tuhkaa josta valmistivat potaskaa myytäväksensä.”

Jos jollakin olisi ollut tuolloin kristallipallo, hän olisi nähnyt 150 vuotta vanhemman Suomen, jossa heitetään ruokaa vuosittain roskiin 120–160 miljoonaa kiloa eli 20–30 kiloa henkeä kohti. Poisheitetystä muonasta huolimatta meistä suomalaisista aikuisista yli puolet on ylipainoisia, mikä uhkaa terveyttämme, hyvinvointiamme ja kansantalouttamme. http://www.saasyoda.fi/ruokah%C3%A4vikki-suomessa

Asenne kerjäläisiin koveni vuonna 1867 katovuoden jälkeen. Kerjäämistä oli pidetty häpellisenä ja kunniattomana iät ajat, ja vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksella se kiellettiin kokonaan, sillä samalla laajennettiin huono-osaisen mahdollisuutta saada apua seurakunnalta. Kerjäämisen katsottiin vahingoittavan maatalouden harjoittamista, edistävän tautien leviämistä ja lisäävän yhteiskunnallista levottomuutta.

Benkku oli samoilla linjoilla puheenvuorossaan eduskunnassa huhtikuussa 2012:

”Kerjäämisen kieltämisen keskeisin peruste mielestäni on se, että kerjääminen, siis julkisilla paikoilla kerjääminen, jäisessä maassa istuminen tai puolittain makaaminen, ei kuulu tämän päivän suomalaiseen yhteiskuntaan, tämän päivän suomalaisiin kaupunkeihin. Päinvastoin, Suomessa on vuosikymmeniä tehty hyvää työtä lähinnä sosiaalipolitiikan saralla, että on päästy sellaiseen tilanteeseen, mihin on päästy, että kenenkään Suomessa ei tarvitse kerjätä oman henkensä pitimiksi. Kun tähän on päästy edellisten sukupolvien hyvällä työllä, niin onhan se aivan järjetöntä, että me sitten toivotamme tervetulleiksi muista maista tulevat kerjäläiset Suomeen kerjäämään. Kerjääminen ei kuulu tämän päivän suomalaiseen yhteiskuntaan, ja sen vuoksi kerjääminen Suomessa tulisi kieltää. Toinen syy kerjäämisen kieltämiselle Suomessa on kyllä se, että kerjäämisen organisointiin näyttää liittyvän eriasteista rikollisuutta.” http://www.benkku.fi/kerjaaminen-kiellettava/

Kuinka itse suhtaudun näihin kerjäläisiin Helsingissä käydessäni? No rehellisesti sanottuna: käännän nopeasti pääni poispäin, kiirehdin askeleitani, olen samaa mieltä Benkun kanssa ... ja häpeän. Sen lisäksi mieleeni tulee aina, että kuinka nämä naiset saavat hoidettua virtsatietulehduksensa?

Kuolemasta

Sain viime viikolla munuaiskivikohtauksen, joka oli ensimmäiseni ja erittäin pelottava kokemus. Kipu oli niin kovaa, että luulin aorttani revenneen. Tuska ja paniikki sekoittuivat yhteen ja muuttuivat kuolemankauhuksi. Onneksi en kuitenkaan vielä jättänyt elämää, vaan myöhemmin kohtauksen jälkeen jätin ainoastaan pienen, sievän kiven terveyskeskuksen WC:ssä näyteastiaan.

Mutta kohtaus oli totisesti muistutus kuolevaisuudesta. Räps, ja kaikki voi olla toisin.

Saksalainen versio Memento Morista, täysin vapaasti käännettynä googlen avulla: Oi ihminen, muista kuka sinä olet, kuinka erilaiselta näyttääkään kuolema ja elämä.

Sain samalla muistutuksen myös yksinäisyydestä. Yksin asumisesta. Kuinka kauan menisi ennen kuin joku huomaisi, että olen kenties kuollut ehtooboxiini? Itseäni ei tietysti haittaisi, vaikka löytymiseen kuluisi aikaa. Edellyttäen, että kuolisin nopeasti ja tehokkaasti. Silloin asian nurja puoli jäisi kalmoni löytäjille. Lähiomaisten mahdollisen järkytyksen ja surun lisäksi asiaan liittyy hankalia käytännnön asioita. Yksi taloudellisesti merkittävä on asunnon pilaantuminen. Onneksi joka tilanteeseen löytyy ammattilaisia. Niin myös kalma-asunnon eli kalmakohteen kalmasiivouksen tekemiseen.

 ”Asunnossaan kuolleet ihmiset löytyvät useimmiten vessanpöntöltä. Ihminen hakeutuu sairaskohtauksen iskiessä usein kohti kylpyhuonetta.”, hautausurakoitsija Riitta Ovaska kertoo työstään Iltiksen artikkelissa
http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005133981.html

Jälkeen jääviä ajatellen olisi kuitenkin fiksuinta kuolla omaan sänkyynsä, jolloin ruumiin nesteet imeytyvät patjaan. ”Jos kuolema on kohdannut esimerkiksi kylpyhuoneessa, ja vainajan löytymiseen menee aikaa, voi täysremontti olla tarpeen ja perusteltu. Nesteiden mukana kalman haju imeytyy helposti hauraiden kaakelisaumojen läpi tai listan välistä lattiamaton alle syvemmälle rakenteisiin.” http://www.ita-savo.fi/uutiset/lahella/asukas-kuolee-asuntoon-tarvitaanko-kalman-hajun-poistoon-taysremonttia-326170
Ihmisessä on 70 prosenttia vettä, joten niitä nesteitä sitten piisaa valutettavaksi pilaamaan vaikka koko rakennus. Mahtaisikohan se patjakaan imeä sellaista määrää sisäänsä?

Tunnen erään yli kahdeksankymppisen naisen, joka nukkumaan käydessään huolehtii siitä, että päällä on siisti yöpaita ja tukka on kauniisti.

Tosi noloahan se olisi. Tukka sojossa ja virttynyt yöpaita päällä noutajan saapuessa. Samoin kuin olisi vanhat, risat alkkarit päällä kolarin sattuessa. Anoppivainajani siivosi ennen etelänmatkaansa kaikki kaapit, että ei tarvitsisi hävetä epäjärjestystä, jos sattuisi kuolemaan reissulla. Naureskelin hänen jutuilleen silloin, mutta eipä naurata enää. Oli sangen huomaavaista häneltä ajatella jäljelle jääviä ja siivota kaapit.


Äkillinen kuolema ehtooboxissa ei siis olisi itselleni niinkään hankala tilanne, mutta entäpä, jos saisin jonkun slaagin ja viruisin toimintakyvyttömänä päiväkausia kuollen hirveästi kärsien. Se on kauhistuttava ja ahdistava ajatus. Olenkohan minä ainoa niistä yli miljoonasta suomalaisesta yksinasuvasta, joka pelkää slaagia ja kitumista? No, nuorempi väki ei tietenkään pohdi tällaisia, jos ovat henkisesti terveitä. Minä kuusikymppisenäkin olen liian nuori pohtimaan mahdollista virumistilannetta, mutta väkisinkin se tulee välillä mieleen. En silti aio perustaa mitään verhot kiinni-verhot auki -merkkijärjestelmää naapureiden kanssa tai pakottaa perillisiäni laatimaan varmistussoittorinkiä vuokseni. Sen aika on parinkymmenen vuoden päästä. Jos siis elän silloin vielä.

Ai, että minua otti nuorempana päähän vanhemmat ihmiset, jotka sanoivat jokaisen tulevaisuutta koskevan lauseen jälkeen: jos ollaan elossa vielä silloin. Nyt minusta on alkanut tuntua varsin luontevalta lisätä tuollainen varausehto tuleviin suunnitelmiin. Yritän olla sanomatta sitä ääneen, jotta en hermostuttaisi nuorempaa väkeä.

Oikeasti yksinäisten ihmisten kuolema on niin yksinäinen, että heidän hautaustilaisuuteensakaan ei saavu yhtään saattajaa. Tästä tilanteesta media tekee mielellään dramaattisia juttuja koskettavine kuvineen ikään kuin traagista olisi se, että tulee haudatuksi yksin. Minun mielestäni hirveä

murhenäytelmä on elämä ilman toisia ihmisiä ennen niitä hautajaisia. Vanhan sanonnan mukaan ihmisen pitää huolehtia siitä, että hänellä on ainakin kuusi ystävää. Arkunkantajiksi. Kuinka ihminen on elämänsä elänyt, kun hänellä ei viimeisellä matkallaan ole yhtään ystävää? Mitkä valinnat ovat olleet omia, mitkä toisten tekemiä? Miten totaalinen syrjäytyminen syntyy?

Jokaisella on oma tarinansa ja polkunsa. Vamma, sairaus, vanhuus, psyykkinen huonovointisuus, köyhyys, työttömyys, päihteiden käyttö, epäsosiaalisuus, luonnevika eli persoonallisuushäiriö, katkeruus yms. seikat voivat altistaa yksinäisyydelle. Toisaalta, mikä on muna, mikä on kana?

”Yksinäisyys on niin sanottu juurisyy eli monien muiden asioiden takana oleva tekijä. Se selittää esimerkiksi ylipainoa, päihdeongelmaa, masennusta ja niin edelleen. Poliittisesti ratkaisevaa on se, että kun pohdimme ihmisten ylipainoa, alkoholismia ja muita tämäntyyppisiä tekijöitä niin tiedostamme, että se asia jota viime kädessä hoidamme, on yksinäisyys”, terveys- ja hyvinvointipolitiikan sekä hyvinvointisosiologian professori Juha Saari toteaa ja jatkaa ”Usein yksinäisyys alkaa jo lapsuudessa. Kerran alkanutta yksinäisyyden noidankehää on sitä vaikeampi katkaista, mitä enemmän aikaa kuluu. Yksinäiset alkavat vältellä sosiaalisia tilanteita ja tulkitsevat niitä omien pelkojensa kautta. Vilpitön tervehdys saattaa tuntua ikävältä naljailulta."
https://yle.fi/uutiset/3-9194161


Yksinäisten  hautajaisten ehkäiseminen aloitetaan siis jo lapsuudessa. Hyvin julma on nykyinen

lasten syntymäpäiväjuhlien järjestämistyyli. Pidetään suuria spektaakkelimaisia juhlia, joista puhutaan etu- ja jälkikäteen hartaasti viikkokausia. Päiväkotiryhmissä ja koululuokissa on aina niitä lapsia, joita ei koskaan kutsuta syntymäpäiville. Lapset saavat päättää itse, keitä juhliinsa haluavat ja niitä lapsia, joissa on jotakin massasta poikkeavaa, ei kutsuta. Tässä kohdassa vanhemmilla olisi mainio tilanne opettaa omaa lastaan sosiaaliseen vastuuseen. Syrjäytetyn lapsen kutsuminen juhliin voisi katkaista yksinäisyyyden noidankehän. Vastuu näin tärkeistä, suorastaan kuolemantärkeistä, asioista on aikuisten, ei lasten.

Kuolemassa on paljon pohtimista. Hartain toiveeni siihen liittyen on se, että lapseni saavat haudata minut, enkä minä joudu hautaamaan ketään heistä. Että säilyisi asioiden luonnollinen järjestys.

                                                                                                        Soutaja

Vieras on virta, ja vieras on vene,
Eivät ne unelmies uomia mene.
Ilta on ihmisessä, aamu on outo;
illasta aamuun on ihmisen souto.

Illasta aamuun on yöllistä matkaa;
jos jaksat uskoa, jaksat jatkaa.
Taapäin tuijotat, soudat eteen
outoa venettä outoon veteen.

                           - Unto Kupiainen