Saarisen luennolla

Mihin tämä elämä on hujahtanut? En varmasti ole ainoa kuusikymppinen, joka äimistelee samaa asiaa. Helppoahan siihen oikeastaan on vastata. Voi luetella kronologisessa järjestyksessä lapsuuden, nuoruuden ja keski-iän tapahtumat ja elämänkulun. Paljonhan sieltä löytyy. Ei se ihan hukkaan ole mennyt. Koulua, opiskelua, lapsia, parisuhteita, paljon työtä ja huolehdittavaa sekä terveyttä, sairautta, kuolemaa, elämää, rakkautta, vihaa, liittymisiä, eroamisia, rahapulaa, aikapulaa, pieniä voittoja, suuria tappioita, paljon iloa, melkoisesti murhetta, tyhmiä valintoja, viisaita valintoja, sotaa ja rauhaa. Saarnaajan sanoja mukaellen: parasta se on ollut, kun se vaivaa, tuskaa ja työtä on ollut. Outoa, mutta niin se on.

Säännöllisesti toistuvat tapahtumat elämässä mittaavat ajankulua kellon ja kalenterin lisäksi. Esikoislapsenlapseni täyttää muutaman viikon päästä 18 vuotta. Kuinka nopeasti aika onkaan hänen syntymästään vilistänyt. Omat lapseni eivät kasvaneet laisinkaan yhtä nopeasti nollavuodesta ajokortti-ikäisiksi, mutta nyt tuntuu kuin hekin vanhenisivat hurjalla vauhdilla kohti keski-ikää.

Arjessani toistuu asioita, jotka saavat ihmettelemään ajankulua. Tänä aamuna loppuivat esimerkiksi
kahvin suodatinpussit, ja totesin, että olen siis keittänyt taas sata kertaa kahvia. Lääkedosetti pitää ladata, minne on viikko livahtanut sen viime täytöstä. Lääkkeitä pitää hakea apteekista, ei voi olla
totta, juurihan minä hain kolmen kuukauden satsin. Autovakuutuksen maksu on myös kolmen kuukauden välein ja tuntuu kuin se napsahtaisi tililtä kaiken aikaa. Veroehdotus, verikokeet, hammaslääkäri, kiinteistöveron maksaminen, auton katsastus puolestaan pamahtavat kerran vuodessa framille, ja aina hätkähdän vuoden nopeaa kulumista. Kahden vuoden

välein tulee kutsu mammografiaan ja viiden vuoden välein papaan. Taasko? Juurihan kävin. Tällä hetkellä on puolestaan se aika, että juhannus on mennyt, päivät pitenevät ja ihmettelen, että mihin ihmeeseen touko-kesäkuuni katosi?

Niinpä niin, elämä kuluu nopeasti, vaikka muistan hyvin nekin ajat, jolloin aika tuntui matavan päivästä toiseen samanlaisessa harmaassa elämän suorittamisen putkessa. Putken lisäksi elämää kehystivät raamit, joiden sisällä piti pysytellä. Elämäni raamit välillä muuttuivat kaltereiksikin. Kuka sen putken, raamin ja kalterit rakensi? Karmea kysymys, johon on vaikea vastata. Olisi mukavaa vierittää syy jonkun/joidenkin toisten niskoille, mutta pakko tästä on omaakin vastuuta kantaa.

Kuuntelin juhannuksena youtubesta Esa Saarisen Aalto-yliopistolla pitämää luentosarjaa filosofiasta ja systeemiajattelusta. Ensimmäisen luennon otsikkona oli Äärirajoille. Saarinen suosittelee itsensä äärirajoille laittamista. Äkkipäätä tulee mieleen, että onhan sitä tässä äärirajoilla oltu. Monestikin. Fyysisen, psyykkisen ja taloudellisen kestämisen äärirajoilla. Saarinen ei kuitenkaan hae kestämisen äärirajaa vaan henkilökohtaisen kasvun, oppimisen ja ajattelun äärirajaa. Jotta tuota asiaa voisi tarkemmin pohtia, täytyy ensin ymmärtää ylipäätänsä ajattelumme systeemiä, joka ilmenee kahtena erilaisena mallina.

Kuvakaappaus E.Saarisen luennosta Äärirajoille

Systeemi 1 on automaattista ja nopeaa, ei vaadi ponnistelua ja on kehityshistoriallisesti vanhaa. Systeemi 2 vaatii vaivannäköä, on hidasta ja kontrolloitua ja on kehityshistoriallisesti nuorta. Ykkösmalli on ehdottoman tärkeää henkiinjäämisen kannalta. Jos auto on ajamassa päälle, ei kannata prosessoida tilanteen vaatimia vaihtoehtoja syvästi ja pitkällisesti. On tehtävä eläimellinen päätös ja hypättävä äkkiä pusikkoon. Systeemi 1 pullahtaa esille siis kuin vieteriukko. Se on hyvä renki, mutta todella huono isäntä. Isäntänä se on mielipideautomaatti, joka estää kakkostyypin ajattelua. Esa Saarisen mukaan se tuottaa ”sisäisiä sepitelmiä” ja antaa vallan ”sisäiselle pöpöttäjälle”. Donald Trump on loistoesimerkki henkilöstä, jonka on vallannut sisäiset sepitelmät ja jonka sisäinen pöpöttäjä suoltaa tviittejä koko maailman ihmeteltäväksi. Hän ei rasita itseään kakkostyypin ajattelulla.

Meille tavallisille ihmisille sisäinen pöpöttäjä rakentaa rajoja ja ajatusmalleja, jotka rajoittavat elämäämme ja estävät näkemästä itseämme ja elämäämme oikeassa valossa. Se tuottaa juuri niitä raameja ja kaltereita. Se asentaa ns. fixed mindsetin, muuttumattomuuden asenteen. Mä oon mikä oon, enkä muuks muutu – tyylin siis. Meillä voi olla esimerkiksi ihan väärä käsitys omista kyvykkyyksistämme tai voimme ajatella, että elämme geeniemme armoilla. Ajattelun ykkösmalli ruokkii mukavuudenhaluamme, eikä halua haastaa meitä yrittämään parastamme. Sisäinen pöpöttäjämme kertoo meille, mitä emme osaa ja mitä ei kannata edes yrittää. Sisäiset sepitelmämme voivat yhtä hyvin näyttää meidät myös niin erinomaisessa valossa, että emme koe tarvitsemamme kakkostyypin ajattelua.

Kakkosvaihtoehto antaa mahdollisuuden nähdä asiat laajemmin ja kenties myös sellaisina, mitä ne oikeasti ovat. Platon pohti juuri tätä samaa juttua, onko joku asia tosioleva vaiko vain kuvitelma tosiolevaisuudesta. Ajattelutapa 2 antaa mahdollisuuden growth mindsetiin eli kasvuun ja kehittymiseen ihmisenä. Tätä Saarinen tarkoittaa äärirajoille menemisellä. Tai arvelen hänen tarkoittavan.

Rafaello: Platon ja Aristoteles, v. 1509

Olenko ollut äärirajoillani omassa kasvussani ja kykyjeni etsimisessä? En todellakaan. Sisäinen pöpöttäjäni on estänyt sen kauan ja hartaasti. Osaan luetella sujuvasti melkoisen joukon asioita, joita en osaa enkä opikaan enkä aiokaan oppia sen sijaan, että toteaisin iloisena, että kyllä lähtee... Tuo viimeinen vaihtoehto, että en aiokaan oppia on pahinta mindsettiä. Mitä kaikkea en osaa? Hiihtää, voimistella, juosta, uida, soittaa, laulaa, piirtää, tanssia, esiintyä jouhevasti, tehdä hienoja käsitöitä, hoitaa puutarhaa, nikkaroida jne. Sen lisäksi olen kömpelö ja ruma. Jos minulla ei olisi niin iso nenä, olisin varmasti menestynyt paremmin. Lapsena olin liian laiha ja vanhempana liian löysä. Jos minulle annettu kasvaa terve itsetunto, olisin varmaan tehnyt kaiken toisin. Nuorena olin liian nuori ja nyt liian vanha. Jne. Sisäisen pöpöttäjäni lista on loputon ja kasvaa koko ajan, jos annan sen tapahtua.

Filosofi Saarinen pohtii luennossaan Paras versio itsestäsi mahdollisuutta löytää omat käyttämättömät voimavarat ja kyvyt, jotka on piilottanut itseltään. Ihmisellä on taipumus kehittää itsessään niitä puolia, jotka ovat jo valmiiksi vahvoja ja jättää kehittämättä heikkoja ominaisuuksiaan. Saarinen kehottaa siis näkemään vaivaa, jotta voisi kehittyä parhaaksi versioksi itsestään.

Kun kuuntelin tuota, pomppasi vieteriukko esiin. Ajattelin oitis, että kai tässä on jo liian vanha pohtimaan tuollaisia tai helppoahan tuon Saarisen on kehitellä itseään jne. Painoin kuitenkin päättäväisesti vieteriukon pään alas ja päätin käyttää aikaa asioiden pohtimiseen.

Hoksasin omasta elämästäni muutaman esimerkin, jolloin olen vaientanut ykkösvaihtoehdon ja venyttänyt rajojani. Muutama viikko sitten eräänä iltana tiskialtaani jymähti täysin tukkoon. Allas täynnä tiskivettä, joka ei mennyt alas viemäriin. Ensin hätäännyin, sillä kello oli yli kahdeksan illalla ja en keksinyt siihen hätään minkäänlaista miestä, jota pyytäisin apuun. Siis miestä. Sisäiseen sepitelmääni kuuluu ajatus siitä, että nainen eli minä en missään tapauksessa pysty hoitamaan tukkeutunutta viemäriä. Sitten aivan kuin lamppu olisi syttynyt päässäni ja päätin, että totta hemmetissä osaan tuon fixata. Kuten sitten osasinkin. Kaiken lisäksi se oli helppoa. Tyhjensin tiskikaapin, kiersin putken irti, valuttelin vedet pesuvadin lisäksi kaappiin ja lattialle, irrotin putken kokonaan ja rassasin tukon auki. Kiersin putken takaisin ja siivosin sotkun. Voi, kuinka polleaksi tunsin itseni tuona iltana.

Viime kesä oli minulle monin tavoin vaikea ihmissuhdehaverin jälkeen. Mustikka- ja kantarelliaika alkoi. Minulle tuli kauhea ajatus, että pääsenkö enää ikinä marjametsään, kun minulla ei ole sitä miestä enää kaveriksi sinne. Enhän voi mennä yksin, kun eksyn niin helposti. Entäs jos siellä tulee käärme, hirvi tai peräti karhu vastaan? Tällaisia se sisäinen tyyppini minulle höpötteli. Sitten päässäni onneksi kirkastui ja päätin, että metsään menen yksin, vaikka itse ukkoörkki siellä minut söisi. Koin suurta vapauden ja voiman tunnetta liikuessani ihan itse metsässä.

Tietotekniikka on minulle alue, jonka tiimoilta käyn koko ajan itseni kanssa keskustelua. Minä en jaksa, halua eikä minua kiinnosta kehittää itseäni alituiseen sillä saralla. Sanon itselleni, että en osaa. Se ei kuitenkaan ole totta. Toistaiseksi olen oppinut kaiken tarvittavan, kunhan vain olen nujertanut ykköstyypin ajattelun ja laiskuuden itsessäni sekä nähnyt vaivaa oppiakseni uutta.

Muutama kuukausi sitten sain ajatuksen, että lähden lomallani reilaamaan kotimaassa. Ensi-innostus oli valtava. Sitten se selittäjä ryhtyi taas työhönsä:

                  Eihän kuusikymppiset mummot lähde reilailemaan.

Varmaan tosi tylsää yksinään kuljeskella vieraissa kaupungeissa.

                  Mitä, jos en löydä yösijaa tai edes oikeaa junaa?

                  Mitä, jos saan sairauskohtauksen?

Tällainen se sisäinen pöpöttäjäni on. Liiskasin sen kuitenkin ja olen lähdössä ensi viikon lauantaina reissuun reilaten.

Helsingistä lähtö, punainen reppu ja hattu valmiina

Esa Saarisen luentojakin kuunnellessa menin rajojeni reunoille, en ihan äärirajoille, mutta melko vaativaksi koin pysytellä filosofin aatosten matkassa. Täytyy katsoa toisen ja kolmannenkin kerran. Ajatus parhaasta versiostani houkuttaa. No niin, nyt se vieteriukko yrittää taas pompata pystyyn. Ryhdynpä tässä kopauttelemaan sitä nuijalla päähän.

https://www.youtube.com/watch?v=0k_55S-OBJA