Kuolemasta

Sain viime viikolla munuaiskivikohtauksen, joka oli ensimmäiseni ja erittäin pelottava kokemus. Kipu oli niin kovaa, että luulin aorttani revenneen. Tuska ja paniikki sekoittuivat yhteen ja muuttuivat kuolemankauhuksi. Onneksi en kuitenkaan vielä jättänyt elämää, vaan myöhemmin kohtauksen jälkeen jätin ainoastaan pienen, sievän kiven terveyskeskuksen WC:ssä näyteastiaan.

Mutta kohtaus oli totisesti muistutus kuolevaisuudesta. Räps, ja kaikki voi olla toisin.

Saksalainen versio Memento Morista, täysin vapaasti käännettynä googlen avulla: Oi ihminen, muista kuka sinä olet, kuinka erilaiselta näyttääkään kuolema ja elämä.

Sain samalla muistutuksen myös yksinäisyydestä. Yksin asumisesta. Kuinka kauan menisi ennen kuin joku huomaisi, että olen kenties kuollut ehtooboxiini? Itseäni ei tietysti haittaisi, vaikka löytymiseen kuluisi aikaa. Edellyttäen, että kuolisin nopeasti ja tehokkaasti. Silloin asian nurja puoli jäisi kalmoni löytäjille. Lähiomaisten mahdollisen järkytyksen ja surun lisäksi asiaan liittyy hankalia käytännnön asioita. Yksi taloudellisesti merkittävä on asunnon pilaantuminen. Onneksi joka tilanteeseen löytyy ammattilaisia. Niin myös kalma-asunnon eli kalmakohteen kalmasiivouksen tekemiseen.

 ”Asunnossaan kuolleet ihmiset löytyvät useimmiten vessanpöntöltä. Ihminen hakeutuu sairaskohtauksen iskiessä usein kohti kylpyhuonetta.”, hautausurakoitsija Riitta Ovaska kertoo työstään Iltiksen artikkelissa
http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005133981.html

Jälkeen jääviä ajatellen olisi kuitenkin fiksuinta kuolla omaan sänkyynsä, jolloin ruumiin nesteet imeytyvät patjaan. ”Jos kuolema on kohdannut esimerkiksi kylpyhuoneessa, ja vainajan löytymiseen menee aikaa, voi täysremontti olla tarpeen ja perusteltu. Nesteiden mukana kalman haju imeytyy helposti hauraiden kaakelisaumojen läpi tai listan välistä lattiamaton alle syvemmälle rakenteisiin.” http://www.ita-savo.fi/uutiset/lahella/asukas-kuolee-asuntoon-tarvitaanko-kalman-hajun-poistoon-taysremonttia-326170
Ihmisessä on 70 prosenttia vettä, joten niitä nesteitä sitten piisaa valutettavaksi pilaamaan vaikka koko rakennus. Mahtaisikohan se patjakaan imeä sellaista määrää sisäänsä?

Tunnen erään yli kahdeksankymppisen naisen, joka nukkumaan käydessään huolehtii siitä, että päällä on siisti yöpaita ja tukka on kauniisti.

Tosi noloahan se olisi. Tukka sojossa ja virttynyt yöpaita päällä noutajan saapuessa. Samoin kuin olisi vanhat, risat alkkarit päällä kolarin sattuessa. Anoppivainajani siivosi ennen etelänmatkaansa kaikki kaapit, että ei tarvitsisi hävetä epäjärjestystä, jos sattuisi kuolemaan reissulla. Naureskelin hänen jutuilleen silloin, mutta eipä naurata enää. Oli sangen huomaavaista häneltä ajatella jäljelle jääviä ja siivota kaapit.


Äkillinen kuolema ehtooboxissa ei siis olisi itselleni niinkään hankala tilanne, mutta entäpä, jos saisin jonkun slaagin ja viruisin toimintakyvyttömänä päiväkausia kuollen hirveästi kärsien. Se on kauhistuttava ja ahdistava ajatus. Olenkohan minä ainoa niistä yli miljoonasta suomalaisesta yksinasuvasta, joka pelkää slaagia ja kitumista? No, nuorempi väki ei tietenkään pohdi tällaisia, jos ovat henkisesti terveitä. Minä kuusikymppisenäkin olen liian nuori pohtimaan mahdollista virumistilannetta, mutta väkisinkin se tulee välillä mieleen. En silti aio perustaa mitään verhot kiinni-verhot auki -merkkijärjestelmää naapureiden kanssa tai pakottaa perillisiäni laatimaan varmistussoittorinkiä vuokseni. Sen aika on parinkymmenen vuoden päästä. Jos siis elän silloin vielä.

Ai, että minua otti nuorempana päähän vanhemmat ihmiset, jotka sanoivat jokaisen tulevaisuutta koskevan lauseen jälkeen: jos ollaan elossa vielä silloin. Nyt minusta on alkanut tuntua varsin luontevalta lisätä tuollainen varausehto tuleviin suunnitelmiin. Yritän olla sanomatta sitä ääneen, jotta en hermostuttaisi nuorempaa väkeä.

Oikeasti yksinäisten ihmisten kuolema on niin yksinäinen, että heidän hautaustilaisuuteensakaan ei saavu yhtään saattajaa. Tästä tilanteesta media tekee mielellään dramaattisia juttuja koskettavine kuvineen ikään kuin traagista olisi se, että tulee haudatuksi yksin. Minun mielestäni hirveä

murhenäytelmä on elämä ilman toisia ihmisiä ennen niitä hautajaisia. Vanhan sanonnan mukaan ihmisen pitää huolehtia siitä, että hänellä on ainakin kuusi ystävää. Arkunkantajiksi. Kuinka ihminen on elämänsä elänyt, kun hänellä ei viimeisellä matkallaan ole yhtään ystävää? Mitkä valinnat ovat olleet omia, mitkä toisten tekemiä? Miten totaalinen syrjäytyminen syntyy?

Jokaisella on oma tarinansa ja polkunsa. Vamma, sairaus, vanhuus, psyykkinen huonovointisuus, köyhyys, työttömyys, päihteiden käyttö, epäsosiaalisuus, luonnevika eli persoonallisuushäiriö, katkeruus yms. seikat voivat altistaa yksinäisyydelle. Toisaalta, mikä on muna, mikä on kana?

”Yksinäisyys on niin sanottu juurisyy eli monien muiden asioiden takana oleva tekijä. Se selittää esimerkiksi ylipainoa, päihdeongelmaa, masennusta ja niin edelleen. Poliittisesti ratkaisevaa on se, että kun pohdimme ihmisten ylipainoa, alkoholismia ja muita tämäntyyppisiä tekijöitä niin tiedostamme, että se asia jota viime kädessä hoidamme, on yksinäisyys”, terveys- ja hyvinvointipolitiikan sekä hyvinvointisosiologian professori Juha Saari toteaa ja jatkaa ”Usein yksinäisyys alkaa jo lapsuudessa. Kerran alkanutta yksinäisyyden noidankehää on sitä vaikeampi katkaista, mitä enemmän aikaa kuluu. Yksinäiset alkavat vältellä sosiaalisia tilanteita ja tulkitsevat niitä omien pelkojensa kautta. Vilpitön tervehdys saattaa tuntua ikävältä naljailulta."
https://yle.fi/uutiset/3-9194161


Yksinäisten  hautajaisten ehkäiseminen aloitetaan siis jo lapsuudessa. Hyvin julma on nykyinen

lasten syntymäpäiväjuhlien järjestämistyyli. Pidetään suuria spektaakkelimaisia juhlia, joista puhutaan etu- ja jälkikäteen hartaasti viikkokausia. Päiväkotiryhmissä ja koululuokissa on aina niitä lapsia, joita ei koskaan kutsuta syntymäpäiville. Lapset saavat päättää itse, keitä juhliinsa haluavat ja niitä lapsia, joissa on jotakin massasta poikkeavaa, ei kutsuta. Tässä kohdassa vanhemmilla olisi mainio tilanne opettaa omaa lastaan sosiaaliseen vastuuseen. Syrjäytetyn lapsen kutsuminen juhliin voisi katkaista yksinäisyyyden noidankehän. Vastuu näin tärkeistä, suorastaan kuolemantärkeistä, asioista on aikuisten, ei lasten.

Kuolemassa on paljon pohtimista. Hartain toiveeni siihen liittyen on se, että lapseni saavat haudata minut, enkä minä joudu hautaamaan ketään heistä. Että säilyisi asioiden luonnollinen järjestys.

                                                                                                        Soutaja

Vieras on virta, ja vieras on vene,
Eivät ne unelmies uomia mene.
Ilta on ihmisessä, aamu on outo;
illasta aamuun on ihmisen souto.

Illasta aamuun on yöllistä matkaa;
jos jaksat uskoa, jaksat jatkaa.
Taapäin tuijotat, soudat eteen
outoa venettä outoon veteen.

                           - Unto Kupiainen