Viikko 38

Viikkoni on ollut joutuisa. Severi (3 v.) oli luonani viime viikonlopun. Nautin pienen, puuhakkaan pojanpoikani seurasta. Hän puhuu paljon ja hauskuttaa minua jutuillaan. Onnekseni olen lapsirikas. Lasten onneksi olen myös lapsirakas.

Viikonlopun jälkeen kävin kolmena päivänä peräkkäin äitini luona. Edestakainen matka hänen luokseen on 80 kilometriä. Ei siis ihan mahdoton lenkki, mutta pidemmän päälle olisi (olisi ollut jo kauan) melko mukavaa, jos hän asuisi lähellä. Se jäänee kuitenkin toiveeksi, sillä hänen iässään ei enää tehdä radikaaleja muutoksia elämään.

Kuulun club sandwich -sukupolveen. Minun kerrosvoileivässäni on jo useampi kerros, päällysleipänä 89 v. äitini, välikerroksissa minä ja keski-ikäiset lapseni ja smörgarin alimmassa kerroksessa lastenlapset. Toivottavasti jaksan olla sandwichin sisällä siihen saakka, kunnes äitini poistuu kunniapaikalta ja ”saan” siirtyä hänen tilalleen päällysleiväksi. Vai, onko mielikuvani aivan väärä? Onko äitini alimmainen leipä ja lastenlapseni ylimmäisenä? Tietenkin niin päin. Äitinihän tämän koko kokkaamisen aloitti. Hupsista keikkaa. En ole siis matkalla ylös vaan alas.

Sandwich generation-termin kehitti jo 1981 amerikkalainen sosiaalityöntekijä Dorothy Miller. Tällä hän kuvasi 30-40-vuotiaita naisia, joilla on huollettavana niin omat lapset kuin vanhemmatkin. Ikääntymisexpertti Carol Abaya tutki asiaa ja kehitteli termiä vielä pidemmälle ja jakoi kerrosvoileivät kolmeen sorttiin.

1. raditional sandwich: ne, jotka huoltavat lapsiaan ja vanhempiaan
2. Club sandwich: 50-60-vuotiaat, jotka huoltavat vanhempiaan, lapsiaan ja lapsenlapsiaan ja 30-40-vuotiaat jotka huoltavat lapsiaan, vanhempiaan ja isovanhempiaan.
3. Open faced: Kuka tahansa muu, joka huoltaa vanhempaansa
(Huoltamisella tarkoitetaan tässä yhteydessä kaikkea auttamista, asioista huolehtimista, hoitamista)
https://www.taitekohta.fi/blogi/sandwich-sukupolvi-oletko-sin-jo-yksi-heist

Voileipänä olemisen lisäksi olin tällä viikolla hammaslääkärissä. Kävin keväällä päivystyksessä ilkeän hermokivun vuoksi. Hammas todettiin murtuneeksi, mutta tulehdusta ei ollut. Vanha amalgaamin tilalle sain väliaikaisen paikan. Minua kehotettiin tilaamaan uusi aika pysyväisen paikan asentamista varten. Hammaslääkäri kuitenkin arveli, että on todennäköistä, että hampaaseen joudutaan tekemään juurihoito tai se poistetaan kokonaan.

Vaihtoehdot kuulostivat niin ikäviltä, että onnistuin vitkuttelemaan puoli vuotta ennen kuin tilasin sen ajan. Pääsiäisen aikoihin minulla oli viikon ajan kammottavia kipuja pitkin naamaa. Sitten kivut  äkisti laantuivat. En tajunnut, että hampaan viikatemies siinä korjasi satoaan ja hammas meni kuolioon.

Hampaan viikatemies vierailulla.

No, eipä tarvinnut enää pohtia hampaan paikkaamista normaalisti. Siirryimme suoraan juurihoitoon, jonka ennuste kuitenkin on huono. Tarkoittaa sitä, että hammas voi melko piankin haljeta kokonaan, jolloin se julistetaan menetetyksi. Halusin kuitenkin, että säästetään vielä hammas. ”Yksi, risti, peruutettu” -hammasrivistö ei houkuttele ja implanttirivistö vielä vähemmän näillä tuloilla.
Hammaslääkäri oli ystävällinen, erittäin ammattitaitoisen tuntuinen nuori mies, jonka perushuolena tuntui olevan, että minuun ei sattuisi. Kaikki elämäni miehet eivät ole olleet asiasta yhtä huolissaan. Vielä vähemmän ne lapsuuden hirviöhammaslääkärit, jotka jyryyttivät katuporalla ja huusivat naama irvessä SUU AUKI.

Kesällä kerran Pikku-Severi tutkaili tarkasti Pirkka-lehden kantta, jossa oli kuva Linda Liukkaasta. Poika totesi ilahtuneena: Tolla tytöllä on kivat maitohampaat. Linda Liukkaalla tosiaan on. Sosioekonomiset tekijät näkyvät Suomessakin hyvin hammasmaisemassa. Viime aikoina on puhuttu tapauksesta, jossa pienen lapsen hampaat olivat mädäntyneet ikeneen saakka, mikä johti lapsen huostaanottoon ja äidin tuomiolle. Asiantuntija kertoi mediassa, että lapsen suusta näkee, rakastavatko vanhemmat häntä, Alla oikealla oleva kuva laittaa pohtimaan, että rakastaako tuo  henkilö lainkaan itseään?

Kunnallinen hammashoito on ihanan edullista verraten yksityiseen hoitoon, mutta eihän se läheskään ilmaista ole, eikä siellä rakennella unelmakalustoa tyyliin Hollywood. Minun hampaani ovat näiden kahden kuvan välimaastosta. Hyvät työkalut arkikäyttöön, mutta ei niillä valkokankaalla maailmaa valloitettaisi. Päätin täst´edes rakastaa itseäni niin paljon, että en vitkuttele puolta vuotta akuutissa hammastilanteessa.

Juurihoidosta naurun juurille

Viikkooni on mahtunut teatterikäynti. Nummelan työväentalo Rientolassa oli esiintymässä Teatteri Terve Tyttö, joka on kolmen naisen ryhmä. He esittivät musiikkikomedian nimeltään Taipaleella. Tarina vei katsojat kolmen Taipaleen naisen elämään. Parikymppinen tytär, nelikymppinen äiti ja  yli kuusikymppinen äidinäiti. Sandwich -tilanne siis sielläkin. Hulvattoman hauska kaksituntinen. Hörönauraminen elvyttää koko kehon ja mielen. Työväentalo on esityspaikkana nostalginen. Vanhat lavasteet kertovat työväen vankoista perinteistä teatterintekijöinä. Kiertävä näyttelijäryhmä ja edullinen esityspaikka mahdollistavat huokean pääsylipun hinnan (16 €), mikä madaltaa teatterin kynnystä meille pienituloisille maalaisille. Jos täältä Vihdistä lähtee Helsingin teattereihen, niin viisikymppiä on sileänä samoin tein.

https://www.seurantalot.fi/talot/831-nummelan-ty-elo-2002
https://tervetytto.wordpress.com/

Kotiläksy

Viikkoni toinen kulttuuriharrastus oli kirjan lukeminen. Vähän pakko, kun aloitin sen

kirjallisuuspiirin. Löysin Sittarin alekorista kahdella eurolla Fausto Brizzin kirjan nimeltä 100 onnen päivää. Tarinassa nelikymppinen italialainen Lucio saa maksasyöpädiagnoosin ja muutaman kuukauden elinaikaa. Hän päättää elää loppuelämänsä niin kuin hänen olisi aina pitänyt: tekemällä jokaisesta hetkestä merkityksellisen. Hän päättää elää 100 päivää onnellisena ja matkustaa sen jälkeen Sveitsiin itsemurhaklinikalle. Lucio kirjaa ruutuvihkoon asioita, joita hän aikoo tehdä tuona aikana. Kirjassa on varattu kaksi tyhjää sivua lukijallekin, jotta  hän voi kirjata mitä hän tekisi, jos hänellä olisi sata elinpäivää jäljellä. Mitä Te tekisitte?

Kirjassa kerrotaan kuppilasta, jonka yksi seinä on jaettu kahteen osioon. Toisella puolella lukee punaisin isoin kirjaimin RAKASTAN ja toisella puolella sinisin kirjaimin VIHAAN. Asiakkaat saavat kirjoitella omia ajatuksiaan aiheista. Kirjassa on varattu lukijalle kaksi tyhjää sivua tähänkin tarkoitukseen. Minun vihasivulleni ei tulisi paljon asioita. En ole vihainen ihminen.

Kolmas lukijalle pohdittavaksi annettu tehtävä kirjassa on pohtia lapsuudenunelmia ja sitä, kuinka ne ovat toteutuneet. Minusta piti tulla ensin runonlausuja, sitten ydinfyysikko ja viimeinen lapsuuden ammattihaave oli kotitalousopettaja. En muista muita lapsuudenunelmiani. Varmaan niihin kuului oma koti, unelmien prinssi ja lapsia. Ammattiunelmat eivät toteutuneet ja prinssihaave kariutui siihen, että minusta itsestäni puuttui prinsessan viehkeys ja sulous. Milläs sitä näillä eväillä prinsseja olisi pokannut? Työtä olen tehnyt, lapsia saanut ja jonkinlainen katto on ollut aina pään päällä. Ei siis ihan pieleen mennyt.

Kirja on aiheestaan huolimatta rentoa luettavaa. Pääjuonen ohessa tulee ahmittavaksi italialaista historiaa, kulttuuria ja ruokaa sekä mentaliteettia.  Leonardo da Vincillä on suuri rooli tarinassa. Kuukletin aika paljon kirjan lukemisen aikana saadakseni lisätietoa ja varmistaakseni, että onko joku asia faktaa vai ei. Fausto Brizzi on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja ja tämä oli hänen ensimmäinen kirjansa, josta tuli myyntimenestys ympäri maailmaa. Ikävä kyllä, tämän Fauston nimi tuli julki myös Me Too -kampanjan myötä. Siis He Too.

Minkälaisia olivat Lucion merkityksellisimmät hetket? Tietysti sellaisia, joiden merkitystä hän ei ollut tajunnut: tavalliset arjen hetket lasten ja vaimon kanssa sekä aamuisin appiukon leipomossa nautittu munkkirinkilä.

Kalenteri täyttyy

Tyhjä kalenteri aiheutti minulle kesällä sekä helpotuksen että ahdistuksen tunteita. Syksyn lähestyessä aloin haalia sinne merkintöjä, jotka saivat elämän tuntumaan heti täydemmältä. Ensimmäiseksi toistuvaksi tapahtumaksi kalenteriin ilmestyi ruotsin kielikahvila. Sen löysin facen Naisten treffit -ryhmästä. Ensimmäisillä kerroilla kokoonnuimme Bembölen kaffestugassa, joka hönkii vanhaa espoolaista ruotsinkielistä miljöötä. Viimeksi tapasimme Ikean kahvilan ruotsinkielisessä atmosfäärissä. Otin kaffen kanssa ostsnurran ja punschrullen. Minulla on mainio passiivinen ruotsinkielen taito. Osaan lukea ja kuunnella sujuvasti, mutta puheen matka aivoista suun kautta ulos takkuilee. Olen porukan vanhin.  Ei se mitään. Jonkunhan on oltava. Nuorempien naisten iloinen energisyys ja välittömyys tarttuu minuunkin niin, että en yhtään kainostele, vaikka julkisella paikalla kahvilassa puhua sönköttelen.

Naisten treffit on melkoinen ilmiö. Muutama kekseliäs nainen perusti ryhmän ja nyt sillä on jo kuutisentuhatta jäsentä ympäri Suomea. Ideana on, että joku, siis kuka tahansa, jäsenistä ideoi jonkun tapahtuman ja kyselee siihen innokkaita mukaan. Tapahtuma voi olla vaikka kahvilatapaaminen tai lenkki koiran kanssa, mutta myös paljon suurempia juttuja on tarjolla. Rajana on vain mielikuvitus. Viime viikolla olin treffeillä Ylen studiolla. Olimme nauramassa ja aplodeeraamassa yleisönä viihdeohjelmassa ja sen jälkeen nautimme kahvit kuuluisassa Ylen kahvilassa. Löysin naisten treffien kautta myös lenkkeily- ja kielikahvilakaverin. Hyvin mukavan sellaisen. Netti ja some avaavat paljon uusia mahdollisuuksia elämään. Täytyy vain avata ovi ja kurkata sisään.
https://yle.fi/uutiset/3-10281943
https://www.facebook.com/groups/191173001586047/?ref=br_rs

Vihdin kunnan liikuntapalvelut järjestää useita erilaisia liikuntaryhmiä. Aloitin tiistai-iltapäivisin kokoontuvan seniorijumpan. Vaativuustaso tuntuu minulle soveliaalta ja tuleehan siinä vaivattua jäseniään, kun joku topakasti komentaa. Ohjaaja tosin sanoo, että pitää kuunnella itseään ja tehdä sen mukaan. Jos minä kuuntelisin itseäni, niin rojauttaisin itseni heti vaakatasoon jumppamatolle ja huilailisin siinä loppuajan. Sain kälyn kaveriksi jumppaan, joten voimme pitää toisillemme ryhmäkuria.

Vihdin Reumayhdistys pyörittää torstaiaamuisin allasjumppaa uimahallilla.  Allasvoimistelu on kuin terapiaa kivulloiselle ihmiselle. Vedessä pystyy tekemään sellaisiakin liikkeitä, joihin  ruoto ei suostu kuivalla maalla.
Kun on kyseessä potilasyhdistyksen toiminta, saunassa löylyn lisäksi löytyy helposti vertaistukea. Alastomuus tekee muutoinkin kaikki jollain tavalla vertaisiksi. Kun riisutaan vaatteet, riisutaan samalla asemat ja aatteet. Ollaan paljaasti ihmisiä.
https://www.reumaliitto.fi/fi
https://www.facebook.com/VihdinReumayhdistys/



Entinen työpaikkani eli kansalaisopisto täyttää myös kalenteriani. Ei enää työllä, vaan pelkästään huvilla. Aloitin tiistaiaamuisin kokoontuvan kirjallisuuspiirin. Huom. minulla on siis tiistaille kaksi tapahtumaa eli se on ”kiireinen” päivä. Ryhmän idea näyttää olevan se, että jokainen esittelee ja analysoi viikon aikana lukemiaan kirjoja. Opettaja tuo mukanaan kirjastosta kirjoja, joita voi ottaa mukaansa. Ryhmäläiset lainailevat toisilleen myös omia kirjojaan. Uusia Finlandia-palkintoehdokkaita luetaan kiireellä. Ryhmä laatii jo valmiiksi omaa ehdokaslistaansa ja veikkailee voittajaa.

Mauri Aukusti Sariola
25.11.1924 - 9.8.1985

Ensimmäisellä kerralla katselin open tuomia teoksia, ja mikään niistä ei kiinnostanut minua. Plääh! Sitten muistin, että olen päättänyt ikääntyessäni yrittää pyrkiä mahdollisimman kauan olemaan tulematta naispuoliseksi mielensäpahoittajaksi. (edellinen lause ei todellakaan kestä  kielipoliisin ratsaamista).  Päätin siis ottaa erittäin vähän minua kiinnostavan kirjan. Se oli Mauri Sariolasta kertova kirja nimeltä Tilityksiä. Luin väkisin sen puoleen väliin ja luovutin sitten. Kirja koostui alkoholisti-peluri-naistenkaataja-persaukis-kirjailijan tilityksistä ja selityksistä nousu- ja laskuhumalan aallokossa. Ei napannut. Tuulan "rooli" kopsahti liian lähelle. Iholle ja sen allekin.

Pystyin kuitenkin lukemani perusteella esittelemään kirjan ryhmässä, jossa melkein kaikki muut osallistujat ovat eläkkeellä olevia äidinkielen ja muita opettajia sekä kirjasto- ja kirjakauppa-ammattilaisia. Yritän olla välittämättä mieleeni hiipivästä alemmuudentunnosta kaiken sen kirjallisuuden osaamisen ja tuntemisen keskellä. Itseään tietävämmässä seurassa on hieno mahdollisuus oppia. Ei kannata ruveta omaa napaansa tuijottamaan itsehäpeän vallassa. Ei kannata kutistaa sen vuoksi elämäänsä. Harmi, että tämän(kin) opinkappaleen olen hoksannut vasta ihan isona.

Lokakuussa aloitan Kuvat ja videot digitaaliseksi tarinaksi -kurssin. Siellä luodaan digitaalinen kirja, jota ei ole tarkoitus muuttaa paperiseen muotoon. Sitä lueskellaan pilvessä. Marraskuussa menen parille musiikkiluennolle, joilla käsitellään Sibbeä ja Tsaikkua. Nämä aiheet ovat itselleni aivan uusia alueita. Olen valinnut ne laajentaakseni maailmankuvaani eli ehkäisemään sitä mielensäpahoittaja-ankeuttaja-ilmiötä. Uskon vakaasti, että täyttämällä pääni uusilla asioilla ja ajatuksilla kasvatan välimatkaa omaan napaani ja suurennan ympyrää sen ympäriltä.
https://www.hiidenopisto.fi/

Digitalisaatio eritoten aiheuttaa paljon mielipahaa ikääntyvässä väestössä, joten sitä kannattaa opiskella ja yrittää pysyä viimeisillä voimillaankin kehityksen mukana. Kun siitä kehityksestä tippuu, tippuu ensin jalaksille ja lopulta koko kelkasta. Uskon, että niin kauan kuin pääni terveys riittää, voin itse valita, pysynkö kyydissä vai putoanko.

Torstaina kävin vahvistamassa hyviä aikomuksiani Vihdin Kinossa. Valkokankaalla melskasi edellä mainittu Mielensäpahoittaja. Leffa kiinnosti minua eniten sen vuoksi, että sitä filmattiin Vihdissä. Ihmeissäni katselin, kuinka kauniissa ympäristössä asunkaan. Arkipäivän tallustelussa sitä ei aina huomaa. Itse elokuvakin oli iloinen yllätys. Heikki Kinnunen on loistava roolissaan. Isoisän ja pojantyttären maailmat kohtaavat yllättäen. Läskisoosi törmää sushiin, haitarinsoitto räppiin, ja sukupolvien kuilu näyttää liian leveältä ylitettäväksi, kunnes railon kaventaa pieni elämä. Uusi ihminen. Hertta.

Hyvistä aikomuksistani huolimatta pahoitin mieleni eilen kauppareissulla. Miksi isomman ruispuikulapakkauksen kilohinta on 3,90 € ja pienemmän 5,15 € per kilo? Sinkkusyrjintää, joka näkyy myös juustopaketin hinnassa. Itse asiassa todella monessa asiassa.

Elä kuin kuolisit huomenna...

Elä niin kuin kuolisit huomenna. Opi niin kuin eläisit satavuotiaaksi. (Mahatma Gandhi)

Viimeisestä kirjoituksestani on hujahtanut pitkä tovi. Elämän mullistukset ja hellekesä ovat syöneet kirjoitusvoimaani. Keväällä päätin hakea kokonaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle ja olen sellaisella ollut heinäkuun alusta. Hakemisprosessi oli jännittävää, sillä lopetin ensin työt, sitten menin lääkärille sanomaan, että en enää jaksa. Lääkärit, tutkimukset, lausunnot ja päätöksenteko eläkeyhtiössä veivät aikansa. Päätöstä odotellessa pankkitilini saldo ehti uhkaavasti huveta, jolloin kuuluisa kylmä rinki ehti jo kiristellä – niin tiedätte missä.

Jätin eläkehakemuksen heinäkuun alussa, ja minun ei tarvinnut onneksi odotella kuin viisi viikkoa varsinaista päätöstä, joka oli siis myönteinen. Minun ei tarvinnut ”taistella”, minua ei ”kyykytetty” eikä muutoinkaan työkyvyttömyyseläkkeen saamiseen kohdallani liittynyt mitään hankalaa. Iloitsen siitä.

Verotusasiat ovat myös nykytekniikan ansiosta ihmeellisen helppoja hoitaa. Sain takautuvasti eläkettä, josta oli otettu 40 % veroa. Harmitti, mutta ajattelin sitten, että onpas hyvä, kun olen maksanut jo tuon verran, joten loppuvuoden veroissa saan sen hyödyksi. Muutin netissä tietoni ajan tasalle ja sain uuden veroprosentin.

Kului viikko ja sitten tupsahti kirje eläkeyhtiöstä. Siinä luki, että "olemme saaneet uuden verokorttisi alkaen heinäkuun alusta ja palautamme liikaa pidättämämme veron". Raha läjähti muutaman päivän päästä tililleni. Verotusasioissa ei ainakaan kannata haikailla vanhaa hyvää aikaa. Verotus ja netti on hyvä yhtälö.

Nyt yritän totutella uuteen statukseeni. Olen eläkeläinen. Linja-autossa olin yhtenä päivänä aikuinen ja seuraavana eläkeläinen (Merete Mazzarellan toteamus kirjassa Matkalla puoleen hintaan). Aikuisuus on siis takana päin, elämän toiseksi viimeinen etappi on ohitettu ja jäljellä on se viimeinen eli monttu. Ennen sitä pitäisi olla ja elellä otsikon mukaisella Mahatman tyylillä.

Kolmetoistavuotiaana otin ensimmäisen siivoustyöpaikan koulun ohessa ja minulle on senkin jälkeen löytynyt aina työtä sen mukaan, mitä olen tarvinnut ja hakenut. En ole ronkeloinut, olen yrittänyt olla ahkera ja luotettava. Olen siis yrittänyt parhaani. Elämän ruuhkissa olen joskus ajatellut, että en jaksa, eikö tämä ikinä lopu, mutta nyt tuntuu, että hujahtipa tuo nopeasti. Tuo yli nelikymmentävuotinen rupeama.

kaikenlaista on tullut tehdyksi

Samoin kävi lasten kanssa. Muistan, että joskus toivoin, että tulisipa jo aika, jolloin on omaa aikaa ja rahaa. Kuinka nopeasti se aika sitten koittikaan. Silmänräpäys ja kaikki pienokaiseni olivat jo maailmalla. Lapsenlapset puolestaan kasvavat niin vauhdilla, että mummua ihan huimaa heitä katsellessa. Vaippapyllypoika onkin yht`äkkiä kutsunnoissa. Pahoin pelkään, että tämä omankin elämäni kolmas vaihe kulkee kiihtyvällä nopeudella kohti "lopullista ratkaisua".

Eläkeläisyyden kaksi pointtia

Eläkkeellä olo tarkoittaa ensinnäkin sitä, että joka kuukausi tiettynä päivänä tililleni ilmestyy tietty summa rahaa ihan ilman aikojaan. Minun ei tarvitse tehdä mitään saadakseni sen. Raha tulee ihan vain rötkötellessäni. Rutostihan sitä ei tule, mutta sen verran, että elämäni perusasiat hoituvat.

  

Mikä parasta, rahaa tulee säännöllisesti hamaan tappiin asti sikäli, mikäli yhteiskuntamme pystyy pitämään tarpeeksi työikäistä väestöä töissä. Syntyvyyden alentuminen ja muunlainenkin laiskuus on uhkatekijä, mutta itse en enää siihen voi vaikuttaa. Olen tehnyt voitavani. Tehköön sekä lapset että työt joku muu. Tehköön muut. Minä vaan olla öllötän. Huisin vapauttava ajatus.

Toiseksi eläkeläisyys tarkoittaa sitä, että on oman itsensä ja aikansa herra (henkilö). Se vasta onkin outoa. Kaikki vuorokauden tunnit ovat ihka omassa käytössä. No, ei tietenkään ole sellaisella, joka esimerkiksi on omaishoitaja tai parisuhteessa olija. Oikeastaan olisi ihan kamalaa, jos olisi ihan vailla vastuita ja siteitä toisiin ihmisiin tai yhteisöön. Saattaisi oma napa käydä liian rakkaaksi ja ympyrä sen ympärillä ahtaaksi. Eläkeläinen saa joka tapauksessa lisää joutoaikaa, ja hän voi tehdä uudenlaisia päätöksiä ajankäyttönsä suhteen. Itse olen tähän mennessä käyttänyt lisääntyneen ajan lähinnä vetelehtimiseen. Voihan sitä hellettäkin syyttää, mutta luulen, että minulla on ollut sellainen huokaisuvaihe vanhan (työelämä) ja uuden (eläkeläisyys) välissä. Arvelen, että minulla on paljon kumuloitunutta väsymystä, joka on syytä laiskotella pois.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan vaipua lopullisesti laiskuuteen. Se ei ole hengelle eikä ruumiille hyväksi. Käytin tuossa yllä sanaa vetelehtiminen, joka vei minut heti lapsuuteen, jolloin ei todellakaan ollut suotavaa vetelehtiä. Taidan ruveta käyttämään sanaa hengailla. Se kuulostaa nykyeläkeläiselle soveliaalta puuhalta.

Kirkakin sen tiesi jo vuonna 1984:

Tää yö nyt ollaan vaan ja hengaillaan.
Ei mennä nukkumaan.
Asemalla soitellaan ja svengaillaan, kun junaa odotetaan.

 Se viimene juna mun laukun vei.
Junilla on kiire mulla ei.
Maailman kuvaa muutenkin voi laajentaa.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että yöllä oma sänky on maailman paras paikka, joten tuohon yöllä hengailuun suhtaudun varauksella. Vaikka, eihän sitä tiedä, mihin sitä vielä yllän. Kun on tuota aikaa ja rahaa tupsahtaa tilille ihan itsekseen...