Elä kuin kuolisit huomenna...

Elä niin kuin kuolisit huomenna. Opi niin kuin eläisit satavuotiaaksi. (Mahatma Gandhi)

Viimeisestä kirjoituksestani on hujahtanut pitkä tovi. Elämän mullistukset ja hellekesä ovat syöneet kirjoitusvoimaani. Keväällä päätin hakea kokonaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle ja olen sellaisella ollut heinäkuun alusta. Hakemisprosessi oli jännittävää, sillä lopetin ensin työt, sitten menin lääkärille sanomaan, että en enää jaksa. Lääkärit, tutkimukset, lausunnot ja päätöksenteko eläkeyhtiössä veivät aikansa. Päätöstä odotellessa pankkitilini saldo ehti uhkaavasti huveta, jolloin kuuluisa kylmä rinki ehti jo kiristellä – niin tiedätte missä.

Jätin eläkehakemuksen heinäkuun alussa, ja minun ei tarvinnut onneksi odotella kuin viisi viikkoa varsinaista päätöstä, joka oli siis myönteinen. Minun ei tarvinnut ”taistella”, minua ei ”kyykytetty” eikä muutoinkaan työkyvyttömyyseläkkeen saamiseen kohdallani liittynyt mitään hankalaa. Iloitsen siitä.

Verotusasiat ovat myös nykytekniikan ansiosta ihmeellisen helppoja hoitaa. Sain takautuvasti eläkettä, josta oli otettu 40 % veroa. Harmitti, mutta ajattelin sitten, että onpas hyvä, kun olen maksanut jo tuon verran, joten loppuvuoden veroissa saan sen hyödyksi. Muutin netissä tietoni ajan tasalle ja sain uuden veroprosentin.

Kului viikko ja sitten tupsahti kirje eläkeyhtiöstä. Siinä luki, että "olemme saaneet uuden verokorttisi alkaen heinäkuun alusta ja palautamme liikaa pidättämämme veron". Raha läjähti muutaman päivän päästä tililleni. Verotusasioissa ei ainakaan kannata haikailla vanhaa hyvää aikaa. Verotus ja netti on hyvä yhtälö.

Nyt yritän totutella uuteen statukseeni. Olen eläkeläinen. Linja-autossa olin yhtenä päivänä aikuinen ja seuraavana eläkeläinen (Merete Mazzarellan toteamus kirjassa Matkalla puoleen hintaan). Aikuisuus on siis takana päin, elämän toiseksi viimeinen etappi on ohitettu ja jäljellä on se viimeinen eli monttu. Ennen sitä pitäisi olla ja elellä otsikon mukaisella Mahatman tyylillä.

Kolmetoistavuotiaana otin ensimmäisen siivoustyöpaikan koulun ohessa ja minulle on senkin jälkeen löytynyt aina työtä sen mukaan, mitä olen tarvinnut ja hakenut. En ole ronkeloinut, olen yrittänyt olla ahkera ja luotettava. Olen siis yrittänyt parhaani. Elämän ruuhkissa olen joskus ajatellut, että en jaksa, eikö tämä ikinä lopu, mutta nyt tuntuu, että hujahtipa tuo nopeasti. Tuo yli nelikymmentävuotinen rupeama.

kaikenlaista on tullut tehdyksi

Samoin kävi lasten kanssa. Muistan, että joskus toivoin, että tulisipa jo aika, jolloin on omaa aikaa ja rahaa. Kuinka nopeasti se aika sitten koittikaan. Silmänräpäys ja kaikki pienokaiseni olivat jo maailmalla. Lapsenlapset puolestaan kasvavat niin vauhdilla, että mummua ihan huimaa heitä katsellessa. Vaippapyllypoika onkin yht`äkkiä kutsunnoissa. Pahoin pelkään, että tämä omankin elämäni kolmas vaihe kulkee kiihtyvällä nopeudella kohti "lopullista ratkaisua".

Eläkeläisyyden kaksi pointtia

Eläkkeellä olo tarkoittaa ensinnäkin sitä, että joka kuukausi tiettynä päivänä tililleni ilmestyy tietty summa rahaa ihan ilman aikojaan. Minun ei tarvitse tehdä mitään saadakseni sen. Raha tulee ihan vain rötkötellessäni. Rutostihan sitä ei tule, mutta sen verran, että elämäni perusasiat hoituvat.

  

Mikä parasta, rahaa tulee säännöllisesti hamaan tappiin asti sikäli, mikäli yhteiskuntamme pystyy pitämään tarpeeksi työikäistä väestöä töissä. Syntyvyyden alentuminen ja muunlainenkin laiskuus on uhkatekijä, mutta itse en enää siihen voi vaikuttaa. Olen tehnyt voitavani. Tehköön sekä lapset että työt joku muu. Tehköön muut. Minä vaan olla öllötän. Huisin vapauttava ajatus.

Toiseksi eläkeläisyys tarkoittaa sitä, että on oman itsensä ja aikansa herra (henkilö). Se vasta onkin outoa. Kaikki vuorokauden tunnit ovat ihka omassa käytössä. No, ei tietenkään ole sellaisella, joka esimerkiksi on omaishoitaja tai parisuhteessa olija. Oikeastaan olisi ihan kamalaa, jos olisi ihan vailla vastuita ja siteitä toisiin ihmisiin tai yhteisöön. Saattaisi oma napa käydä liian rakkaaksi ja ympyrä sen ympärillä ahtaaksi. Eläkeläinen saa joka tapauksessa lisää joutoaikaa, ja hän voi tehdä uudenlaisia päätöksiä ajankäyttönsä suhteen. Itse olen tähän mennessä käyttänyt lisääntyneen ajan lähinnä vetelehtimiseen. Voihan sitä hellettäkin syyttää, mutta luulen, että minulla on ollut sellainen huokaisuvaihe vanhan (työelämä) ja uuden (eläkeläisyys) välissä. Arvelen, että minulla on paljon kumuloitunutta väsymystä, joka on syytä laiskotella pois.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan vaipua lopullisesti laiskuuteen. Se ei ole hengelle eikä ruumiille hyväksi. Käytin tuossa yllä sanaa vetelehtiminen, joka vei minut heti lapsuuteen, jolloin ei todellakaan ollut suotavaa vetelehtiä. Taidan ruveta käyttämään sanaa hengailla. Se kuulostaa nykyeläkeläiselle soveliaalta puuhalta.

Kirkakin sen tiesi jo vuonna 1984:

Tää yö nyt ollaan vaan ja hengaillaan.
Ei mennä nukkumaan.
Asemalla soitellaan ja svengaillaan, kun junaa odotetaan.

 Se viimene juna mun laukun vei.
Junilla on kiire mulla ei.
Maailman kuvaa muutenkin voi laajentaa.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että yöllä oma sänky on maailman paras paikka, joten tuohon yöllä hengailuun suhtaudun varauksella. Vaikka, eihän sitä tiedä, mihin sitä vielä yllän. Kun on tuota aikaa ja rahaa tupsahtaa tilille ihan itsekseen...