Viikko 38

Viikkoni on ollut joutuisa. Severi (3 v.) oli luonani viime viikonlopun. Nautin pienen, puuhakkaan pojanpoikani seurasta. Hän puhuu paljon ja hauskuttaa minua jutuillaan. Onnekseni olen lapsirikas. Lasten onneksi olen myös lapsirakas.

Viikonlopun jälkeen kävin kolmena päivänä peräkkäin äitini luona. Edestakainen matka hänen luokseen on 80 kilometriä. Ei siis ihan mahdoton lenkki, mutta pidemmän päälle olisi (olisi ollut jo kauan) melko mukavaa, jos hän asuisi lähellä. Se jäänee kuitenkin toiveeksi, sillä hänen iässään ei enää tehdä radikaaleja muutoksia elämään.

Kuulun club sandwich -sukupolveen. Minun kerrosvoileivässäni on jo useampi kerros, päällysleipänä 89 v. äitini, välikerroksissa minä ja keski-ikäiset lapseni ja smörgarin alimmassa kerroksessa lastenlapset. Toivottavasti jaksan olla sandwichin sisällä siihen saakka, kunnes äitini poistuu kunniapaikalta ja ”saan” siirtyä hänen tilalleen päällysleiväksi. Vai, onko mielikuvani aivan väärä? Onko äitini alimmainen leipä ja lastenlapseni ylimmäisenä? Tietenkin niin päin. Äitinihän tämän koko kokkaamisen aloitti. Hupsista keikkaa. En ole siis matkalla ylös vaan alas.

Sandwich generation-termin kehitti jo 1981 amerikkalainen sosiaalityöntekijä Dorothy Miller. Tällä hän kuvasi 30-40-vuotiaita naisia, joilla on huollettavana niin omat lapset kuin vanhemmatkin. Ikääntymisexpertti Carol Abaya tutki asiaa ja kehitteli termiä vielä pidemmälle ja jakoi kerrosvoileivät kolmeen sorttiin.

1. raditional sandwich: ne, jotka huoltavat lapsiaan ja vanhempiaan
2. Club sandwich: 50-60-vuotiaat, jotka huoltavat vanhempiaan, lapsiaan ja lapsenlapsiaan ja 30-40-vuotiaat jotka huoltavat lapsiaan, vanhempiaan ja isovanhempiaan.
3. Open faced: Kuka tahansa muu, joka huoltaa vanhempaansa
(Huoltamisella tarkoitetaan tässä yhteydessä kaikkea auttamista, asioista huolehtimista, hoitamista)
https://www.taitekohta.fi/blogi/sandwich-sukupolvi-oletko-sin-jo-yksi-heist

Voileipänä olemisen lisäksi olin tällä viikolla hammaslääkärissä. Kävin keväällä päivystyksessä ilkeän hermokivun vuoksi. Hammas todettiin murtuneeksi, mutta tulehdusta ei ollut. Vanha amalgaamin tilalle sain väliaikaisen paikan. Minua kehotettiin tilaamaan uusi aika pysyväisen paikan asentamista varten. Hammaslääkäri kuitenkin arveli, että on todennäköistä, että hampaaseen joudutaan tekemään juurihoito tai se poistetaan kokonaan.

Vaihtoehdot kuulostivat niin ikäviltä, että onnistuin vitkuttelemaan puoli vuotta ennen kuin tilasin sen ajan. Pääsiäisen aikoihin minulla oli viikon ajan kammottavia kipuja pitkin naamaa. Sitten kivut  äkisti laantuivat. En tajunnut, että hampaan viikatemies siinä korjasi satoaan ja hammas meni kuolioon.

Hampaan viikatemies vierailulla.

No, eipä tarvinnut enää pohtia hampaan paikkaamista normaalisti. Siirryimme suoraan juurihoitoon, jonka ennuste kuitenkin on huono. Tarkoittaa sitä, että hammas voi melko piankin haljeta kokonaan, jolloin se julistetaan menetetyksi. Halusin kuitenkin, että säästetään vielä hammas. ”Yksi, risti, peruutettu” -hammasrivistö ei houkuttele ja implanttirivistö vielä vähemmän näillä tuloilla.
Hammaslääkäri oli ystävällinen, erittäin ammattitaitoisen tuntuinen nuori mies, jonka perushuolena tuntui olevan, että minuun ei sattuisi. Kaikki elämäni miehet eivät ole olleet asiasta yhtä huolissaan. Vielä vähemmän ne lapsuuden hirviöhammaslääkärit, jotka jyryyttivät katuporalla ja huusivat naama irvessä SUU AUKI.

Kesällä kerran Pikku-Severi tutkaili tarkasti Pirkka-lehden kantta, jossa oli kuva Linda Liukkaasta. Poika totesi ilahtuneena: Tolla tytöllä on kivat maitohampaat. Linda Liukkaalla tosiaan on. Sosioekonomiset tekijät näkyvät Suomessakin hyvin hammasmaisemassa. Viime aikoina on puhuttu tapauksesta, jossa pienen lapsen hampaat olivat mädäntyneet ikeneen saakka, mikä johti lapsen huostaanottoon ja äidin tuomiolle. Asiantuntija kertoi mediassa, että lapsen suusta näkee, rakastavatko vanhemmat häntä, Alla oikealla oleva kuva laittaa pohtimaan, että rakastaako tuo  henkilö lainkaan itseään?

Kunnallinen hammashoito on ihanan edullista verraten yksityiseen hoitoon, mutta eihän se läheskään ilmaista ole, eikä siellä rakennella unelmakalustoa tyyliin Hollywood. Minun hampaani ovat näiden kahden kuvan välimaastosta. Hyvät työkalut arkikäyttöön, mutta ei niillä valkokankaalla maailmaa valloitettaisi. Päätin täst´edes rakastaa itseäni niin paljon, että en vitkuttele puolta vuotta akuutissa hammastilanteessa.

Juurihoidosta naurun juurille

Viikkooni on mahtunut teatterikäynti. Nummelan työväentalo Rientolassa oli esiintymässä Teatteri Terve Tyttö, joka on kolmen naisen ryhmä. He esittivät musiikkikomedian nimeltään Taipaleella. Tarina vei katsojat kolmen Taipaleen naisen elämään. Parikymppinen tytär, nelikymppinen äiti ja  yli kuusikymppinen äidinäiti. Sandwich -tilanne siis sielläkin. Hulvattoman hauska kaksituntinen. Hörönauraminen elvyttää koko kehon ja mielen. Työväentalo on esityspaikkana nostalginen. Vanhat lavasteet kertovat työväen vankoista perinteistä teatterintekijöinä. Kiertävä näyttelijäryhmä ja edullinen esityspaikka mahdollistavat huokean pääsylipun hinnan (16 €), mikä madaltaa teatterin kynnystä meille pienituloisille maalaisille. Jos täältä Vihdistä lähtee Helsingin teattereihen, niin viisikymppiä on sileänä samoin tein.

https://www.seurantalot.fi/talot/831-nummelan-ty-elo-2002
https://tervetytto.wordpress.com/

Kotiläksy

Viikkoni toinen kulttuuriharrastus oli kirjan lukeminen. Vähän pakko, kun aloitin sen

kirjallisuuspiirin. Löysin Sittarin alekorista kahdella eurolla Fausto Brizzin kirjan nimeltä 100 onnen päivää. Tarinassa nelikymppinen italialainen Lucio saa maksasyöpädiagnoosin ja muutaman kuukauden elinaikaa. Hän päättää elää loppuelämänsä niin kuin hänen olisi aina pitänyt: tekemällä jokaisesta hetkestä merkityksellisen. Hän päättää elää 100 päivää onnellisena ja matkustaa sen jälkeen Sveitsiin itsemurhaklinikalle. Lucio kirjaa ruutuvihkoon asioita, joita hän aikoo tehdä tuona aikana. Kirjassa on varattu kaksi tyhjää sivua lukijallekin, jotta  hän voi kirjata mitä hän tekisi, jos hänellä olisi sata elinpäivää jäljellä. Mitä Te tekisitte?

Kirjassa kerrotaan kuppilasta, jonka yksi seinä on jaettu kahteen osioon. Toisella puolella lukee punaisin isoin kirjaimin RAKASTAN ja toisella puolella sinisin kirjaimin VIHAAN. Asiakkaat saavat kirjoitella omia ajatuksiaan aiheista. Kirjassa on varattu lukijalle kaksi tyhjää sivua tähänkin tarkoitukseen. Minun vihasivulleni ei tulisi paljon asioita. En ole vihainen ihminen.

Kolmas lukijalle pohdittavaksi annettu tehtävä kirjassa on pohtia lapsuudenunelmia ja sitä, kuinka ne ovat toteutuneet. Minusta piti tulla ensin runonlausuja, sitten ydinfyysikko ja viimeinen lapsuuden ammattihaave oli kotitalousopettaja. En muista muita lapsuudenunelmiani. Varmaan niihin kuului oma koti, unelmien prinssi ja lapsia. Ammattiunelmat eivät toteutuneet ja prinssihaave kariutui siihen, että minusta itsestäni puuttui prinsessan viehkeys ja sulous. Milläs sitä näillä eväillä prinsseja olisi pokannut? Työtä olen tehnyt, lapsia saanut ja jonkinlainen katto on ollut aina pään päällä. Ei siis ihan pieleen mennyt.

Kirja on aiheestaan huolimatta rentoa luettavaa. Pääjuonen ohessa tulee ahmittavaksi italialaista historiaa, kulttuuria ja ruokaa sekä mentaliteettia.  Leonardo da Vincillä on suuri rooli tarinassa. Kuukletin aika paljon kirjan lukemisen aikana saadakseni lisätietoa ja varmistaakseni, että onko joku asia faktaa vai ei. Fausto Brizzi on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja ja tämä oli hänen ensimmäinen kirjansa, josta tuli myyntimenestys ympäri maailmaa. Ikävä kyllä, tämän Fauston nimi tuli julki myös Me Too -kampanjan myötä. Siis He Too.

Minkälaisia olivat Lucion merkityksellisimmät hetket? Tietysti sellaisia, joiden merkitystä hän ei ollut tajunnut: tavalliset arjen hetket lasten ja vaimon kanssa sekä aamuisin appiukon leipomossa nautittu munkkirinkilä.