Kalenteri täyttyy

Tyhjä kalenteri aiheutti minulle kesällä sekä helpotuksen että ahdistuksen tunteita. Syksyn lähestyessä aloin haalia sinne merkintöjä, jotka saivat elämän tuntumaan heti täydemmältä. Ensimmäiseksi toistuvaksi tapahtumaksi kalenteriin ilmestyi ruotsin kielikahvila. Sen löysin facen Naisten treffit -ryhmästä. Ensimmäisillä kerroilla kokoonnuimme Bembölen kaffestugassa, joka hönkii vanhaa espoolaista ruotsinkielistä miljöötä. Viimeksi tapasimme Ikean kahvilan ruotsinkielisessä atmosfäärissä. Otin kaffen kanssa ostsnurran ja punschrullen. Minulla on mainio passiivinen ruotsinkielen taito. Osaan lukea ja kuunnella sujuvasti, mutta puheen matka aivoista suun kautta ulos takkuilee. Olen porukan vanhin.  Ei se mitään. Jonkunhan on oltava. Nuorempien naisten iloinen energisyys ja välittömyys tarttuu minuunkin niin, että en yhtään kainostele, vaikka julkisella paikalla kahvilassa puhua sönköttelen.

Naisten treffit on melkoinen ilmiö. Muutama kekseliäs nainen perusti ryhmän ja nyt sillä on jo kuutisentuhatta jäsentä ympäri Suomea. Ideana on, että joku, siis kuka tahansa, jäsenistä ideoi jonkun tapahtuman ja kyselee siihen innokkaita mukaan. Tapahtuma voi olla vaikka kahvilatapaaminen tai lenkki koiran kanssa, mutta myös paljon suurempia juttuja on tarjolla. Rajana on vain mielikuvitus. Viime viikolla olin treffeillä Ylen studiolla. Olimme nauramassa ja aplodeeraamassa yleisönä viihdeohjelmassa ja sen jälkeen nautimme kahvit kuuluisassa Ylen kahvilassa. Löysin naisten treffien kautta myös lenkkeily- ja kielikahvilakaverin. Hyvin mukavan sellaisen. Netti ja some avaavat paljon uusia mahdollisuuksia elämään. Täytyy vain avata ovi ja kurkata sisään.
https://yle.fi/uutiset/3-10281943
https://www.facebook.com/groups/191173001586047/?ref=br_rs

Vihdin kunnan liikuntapalvelut järjestää useita erilaisia liikuntaryhmiä. Aloitin tiistai-iltapäivisin kokoontuvan seniorijumpan. Vaativuustaso tuntuu minulle soveliaalta ja tuleehan siinä vaivattua jäseniään, kun joku topakasti komentaa. Ohjaaja tosin sanoo, että pitää kuunnella itseään ja tehdä sen mukaan. Jos minä kuuntelisin itseäni, niin rojauttaisin itseni heti vaakatasoon jumppamatolle ja huilailisin siinä loppuajan. Sain kälyn kaveriksi jumppaan, joten voimme pitää toisillemme ryhmäkuria.

Vihdin Reumayhdistys pyörittää torstaiaamuisin allasjumppaa uimahallilla.  Allasvoimistelu on kuin terapiaa kivulloiselle ihmiselle. Vedessä pystyy tekemään sellaisiakin liikkeitä, joihin  ruoto ei suostu kuivalla maalla.
Kun on kyseessä potilasyhdistyksen toiminta, saunassa löylyn lisäksi löytyy helposti vertaistukea. Alastomuus tekee muutoinkin kaikki jollain tavalla vertaisiksi. Kun riisutaan vaatteet, riisutaan samalla asemat ja aatteet. Ollaan paljaasti ihmisiä.
https://www.reumaliitto.fi/fi
https://www.facebook.com/VihdinReumayhdistys/



Entinen työpaikkani eli kansalaisopisto täyttää myös kalenteriani. Ei enää työllä, vaan pelkästään huvilla. Aloitin tiistaiaamuisin kokoontuvan kirjallisuuspiirin. Huom. minulla on siis tiistaille kaksi tapahtumaa eli se on ”kiireinen” päivä. Ryhmän idea näyttää olevan se, että jokainen esittelee ja analysoi viikon aikana lukemiaan kirjoja. Opettaja tuo mukanaan kirjastosta kirjoja, joita voi ottaa mukaansa. Ryhmäläiset lainailevat toisilleen myös omia kirjojaan. Uusia Finlandia-palkintoehdokkaita luetaan kiireellä. Ryhmä laatii jo valmiiksi omaa ehdokaslistaansa ja veikkailee voittajaa.

Mauri Aukusti Sariola
25.11.1924 - 9.8.1985

Ensimmäisellä kerralla katselin open tuomia teoksia, ja mikään niistä ei kiinnostanut minua. Plääh! Sitten muistin, että olen päättänyt ikääntyessäni yrittää pyrkiä mahdollisimman kauan olemaan tulematta naispuoliseksi mielensäpahoittajaksi. (edellinen lause ei todellakaan kestä  kielipoliisin ratsaamista).  Päätin siis ottaa erittäin vähän minua kiinnostavan kirjan. Se oli Mauri Sariolasta kertova kirja nimeltä Tilityksiä. Luin väkisin sen puoleen väliin ja luovutin sitten. Kirja koostui alkoholisti-peluri-naistenkaataja-persaukis-kirjailijan tilityksistä ja selityksistä nousu- ja laskuhumalan aallokossa. Ei napannut. Tuulan "rooli" kopsahti liian lähelle. Iholle ja sen allekin.

Pystyin kuitenkin lukemani perusteella esittelemään kirjan ryhmässä, jossa melkein kaikki muut osallistujat ovat eläkkeellä olevia äidinkielen ja muita opettajia sekä kirjasto- ja kirjakauppa-ammattilaisia. Yritän olla välittämättä mieleeni hiipivästä alemmuudentunnosta kaiken sen kirjallisuuden osaamisen ja tuntemisen keskellä. Itseään tietävämmässä seurassa on hieno mahdollisuus oppia. Ei kannata ruveta omaa napaansa tuijottamaan itsehäpeän vallassa. Ei kannata kutistaa sen vuoksi elämäänsä. Harmi, että tämän(kin) opinkappaleen olen hoksannut vasta ihan isona.

Lokakuussa aloitan Kuvat ja videot digitaaliseksi tarinaksi -kurssin. Siellä luodaan digitaalinen kirja, jota ei ole tarkoitus muuttaa paperiseen muotoon. Sitä lueskellaan pilvessä. Marraskuussa menen parille musiikkiluennolle, joilla käsitellään Sibbeä ja Tsaikkua. Nämä aiheet ovat itselleni aivan uusia alueita. Olen valinnut ne laajentaakseni maailmankuvaani eli ehkäisemään sitä mielensäpahoittaja-ankeuttaja-ilmiötä. Uskon vakaasti, että täyttämällä pääni uusilla asioilla ja ajatuksilla kasvatan välimatkaa omaan napaani ja suurennan ympyrää sen ympäriltä.
https://www.hiidenopisto.fi/

Digitalisaatio eritoten aiheuttaa paljon mielipahaa ikääntyvässä väestössä, joten sitä kannattaa opiskella ja yrittää pysyä viimeisillä voimillaankin kehityksen mukana. Kun siitä kehityksestä tippuu, tippuu ensin jalaksille ja lopulta koko kelkasta. Uskon, että niin kauan kuin pääni terveys riittää, voin itse valita, pysynkö kyydissä vai putoanko.

Torstaina kävin vahvistamassa hyviä aikomuksiani Vihdin Kinossa. Valkokankaalla melskasi edellä mainittu Mielensäpahoittaja. Leffa kiinnosti minua eniten sen vuoksi, että sitä filmattiin Vihdissä. Ihmeissäni katselin, kuinka kauniissa ympäristössä asunkaan. Arkipäivän tallustelussa sitä ei aina huomaa. Itse elokuvakin oli iloinen yllätys. Heikki Kinnunen on loistava roolissaan. Isoisän ja pojantyttären maailmat kohtaavat yllättäen. Läskisoosi törmää sushiin, haitarinsoitto räppiin, ja sukupolvien kuilu näyttää liian leveältä ylitettäväksi, kunnes railon kaventaa pieni elämä. Uusi ihminen. Hertta.

Hyvistä aikomuksistani huolimatta pahoitin mieleni eilen kauppareissulla. Miksi isomman ruispuikulapakkauksen kilohinta on 3,90 € ja pienemmän 5,15 € per kilo? Sinkkusyrjintää, joka näkyy myös juustopaketin hinnassa. Itse asiassa todella monessa asiassa.

Sydänsyksyä joulukuussa

Yllä oleva näky sykähdytti sydäntäni tänään aamulenkillä. Minulle se symboloi vahvasti viimeisen parin vuoden tallusteluani. Kerroin toukokuussa blogissani Erosta eheäksi -kurssista, jossa eron jälkeistä prosessia kuvattiin muutoksen virtana ja koskenlaskuna, jossa on erinäisiä kiviä ja tyrskyjä koettavaksi matkalla.
https://ehtooboxinnainen.blogspot.fi/2017/05/palasin-eilen-kuuden-paivan-erosta.html

Kuva kertoo, missä nyt olen menossa. Olen laskenut kosken ja sydämeni on ajautunut kuivalle maalle alajuoksulla. Se on naarmuuntunut, mutta ehjä ja punainen väri kertoo, että vielä siellä verikin virtaa. Kuvassa on ruskeita lehtiä, jotka kertovat kuolemasta. On myös vihreitä ruohoja, jotka kertovat elämästä. Kuran ja saven päällä virtaava vesi on kirkasta ja kaunista.

Voimieni elpymisestä kertonee se, että olen viime aikoina innostunut ”rumsteeraamaan” Ehtooboxiani. Innostus alkoi ikkunaremontista, jossa vanhat 70-lukulaiset ällön ruskeat ikkunat ja ovet vaihdettiin uusiin ja valkoisiin. Uskomatonta, kuinka uudistus valaisi huoneeni ja ihan kuin avasi laajemman näkymän koko elämään ja maailmaan. Ryhdyin samoin tein pohtimaan, kuinka saisin 25,5 neliötäni paremmin toimiviksi ja avaramman tuntuiseksi.

Hankin sisään muuttaessani hätäpäissäni liian suuren ruokapöytäkaluston, joka on hallinnut liikaa koko kotiani.  Iso ruokapöytä edusti minulle perheyhteyttä. Ajattelin, että jonkinlainen mummula on säilytettävä, vaikka tila olisi kuinka pieni tahansa. Tämä mummola-asia on kovin kipeä paikka monille meille vanhana eronneille naisille, jotka joudumme luopumaan entisistä asumisista ja olemisista. Minulla ei onneksi ollut ennestäänkään isoa, punaista maalaistaloa ihanine pihapiireineen ja jännittävine ullakoineen. Kipeää kuitenkin tekee ja epäonnistunut olo tulee, kun ei ole oikein minkäänlaisia puitteita tarjota jälkipolville.

Nyt luovuin siitäkin mummolan symbolista. Se vei liikaa tilaa ja minun on kuitenkin elettävä omaa elämääni ja arkipäivääni, eikä roikuksia lasten ja lastenlasten visiittejä varten. Sain kierrätyslöytönä ihanan kulmapöytäsysteemin ja ostin Ikeasta työtuolin sekä laatikoston pöydän alle. Nyt minulla on toisessa päässä pöytää ruokapöytä, toisessa päässä toimistopöytä ja keskellä hyvää tilaa hömpötyksille, kuten vaikkapa joulutontulle.

Keittiöni on boxin yhdellä seinällä ja siinä on kaikki mitä tarvitsen.  Jouduin ottamaan alakaapista alimman hyllyn työtoimistoksi ja yläkaapista kaksi hyllyä kirjojani varten. Suuresta kirjamäärästä  olen luopunut jo aikaisempien muuttojen yhteydessä. Ja uskokaa tai älkää, astioitakaan ei tarvitse läheskään niin paljon kuin luulette.

Sänkyni ei mahdu alkoviin, joka on leveydeltään vanhan standardin mukainen eli 190 cm. Pestasin juuri remonttireiskan, joka lupasi lyhentää sänkyni, jolloin saan sen alkoviin toisin päin ja taas saan tilantuntua lisää. Varmasti 163 senttinen varteni mahtuu mainiosti lyhennettyyn versioon.

Vaatehuonetta olen myös järkiperäistänyt. Järkiperäistämiseen kuuluu tietysti kaiken turhan karsiminen. Olen sortteerannut monta pahvilaatikkoa, joissa on asiapapereita, valokuvia, lasten piirustuksia ja kutsu- ja kiitoskortteja. Siis paljon muistoja. Olen repinyt asiakirjoja, jotka koskevat asuntokauppoja ja -velkoja, avioerotuomiokirjoja, lasten elatus- ja tapaamissopimuksia sekä kaikenlaisia sairaus- ja kuntoutuskertomuksia ja röntgenkuvalausuntoja. Olen plarannut koulu-, kurssi- ja työtodistuksiani, neuvolakortteja ja lasten kaste- ja koulutodistuksia. Valokuvissa kulkee kotieni kirjo ja elämäni ihmisten kavalkadi. Niin kuolleiden kuin elävienkin. Ilon, onnen, surun, ikävän, rakkauden, ylpeyden, kiitollisuuden ja riittämättömyyden tunteet täyttivät mieleni valokuvia katsellessa.

Löysin papereiden joukosta runoja, joista eräs Pentti Saarikosken runo oli raastavan koskettava muuttaessani Ehtooboxiin.

             Elämäni talossa ovet ovat kapeat,
             huoneesta toiseen ei pääse suurten kantamusten kanssa,
             jotakin pitää jättää jokaisen oven eteen,
             elämäni talossa on kuljettava näin
             ja ovet ovat kerta kerralta kapeampia ja matalampia...

Saarikoski ei tietenkään tarkoita talon fyysistä kokoa, mutta kyllä tämä runo sopi minulle niin henkisesti kuin fyysisestikin. Paljon on kantamuksia jätettävä jälkeensä ja paljon on niskaansa nöyristettävä, jotta mahtuu yhä pienemmistä ovista sisään. Samalla on hyväksyttävä se, että minun asumukseni eli elämäni nyt vain sattuu olemaan tällainen. Samoin on hyväksyttävä sekin, että tämä mummula nyt vain sattuu olemaan tällainen. Ehkä mummulassa tärkeintä kuitenkin on mummu. Eihän hänen tarvitse olla yhtä pieni ja ahdas kuin asumuksensa.

Oman elämisensä ja asioidensa järjestäminen ja suunnitteleminen antaa hallinnantunnetta ja voimaa sekä vahvistaa itsetuntoa. Kyllä tässä pärjätään. Papereiden ja valokuvien sortteeraaminen auttaa jäsentämään oman elämän vaiheita. Tuota on ollut, tullut ja mennyt. Tältä se minun elämäni talo on tähän mennessä näyttänyt. Rakennus ei ole vielä valmis. Ovia on vielä avattavana ja varmaan suljettavanakin. Joku ovi on aina raollaan.