Kotimaassa

Lähdin toissa lauantaina reilailemaan ja dösäilemään. Ei, en todellakaan ulkomaille vaan ihan tänne kotimaahan. Siinäkin oli naisuuskoetta kerrakseen. Yksin, kuusikymppisenä ja vähän raihnaisena naishenkilönä lähdin elämäni ensimmäistä kertaa reissureppu selässäni kohti Helsingin rautatieasemaa. Olen aina liikkunut henkilöautolla kotimaan lomareissuilla ja viime kesään saakka ensin perheen kanssa ja sitten kaksin. Alla olevat kuvat puolestaan kertovat sen, miksi Vihdistä todella kannattaa lähteä joskus johonkin.

Vas. Vihdin kirkonkylä arki-iltana klo 18.30 ja oik. Nummelan linja-autoasema lauantaiaamuna klo 8.00

Sain toukokuun alkupuolella Omena-hotellin mainoksen sähköpostiini, jossa kehotettiin varaamaan ajoissa kesän hotelliyöt, jolloin saisi 17 prosentin alennuksen. Innostuneena syntyvästä suuresta säästöstä katsoin, mistä päin niitä Omppuja löytyy ja pongasin Jyväskylän. Omituista, mutta sytyin heti kaupungille, vaikka olen liki kaksikymmentä vuotta kesäisin vieraillut sen kupeessa Laukaalla.

Siellä asuivat appivanhempani, joista tuli exituksensa jälkeen myös ex-appivanhempani. Toivoin aina, että voisimme joskus käydä anoppilareissulla myös Jyväskylän Kesässä, tapahtumassa, jossa on aina kaikenlaista mielenkiintoista ohjelmaa. No, eipä se sitten koskaan sopinut henkilölle, jonka vieruspenkillä huruttelin kesästä toiseen ohi tuon sivistys- ja kulttuurikaupungin. Nyt päätin uudessa riippumattomuudessani korjata vahingon.

Ratatöiden vuoksi junalla ei päässyt perille suoraan vaan Jämsässä piti vaihtaa junasta bussiin. Linja-autossa mieltäni lämmitti parikymppinen mies, joka hyvin kohteliaasti kysyi, voiko hän istua viereeni. Hän ei siis kysynyt, onko tässä vapaata, vaan halusi mielipiteeni sopivuudestaan vierustoverikseni. Istuimme vaiteliaina linjurin ensimmäisillä penkeillä vajaan tunnin matkan, mutta kun saavuimme Jyväskylän asemalle, nuori mies nousi ja peruutti muutaman askeleen taaksepäin ja sanoi minulle olkaa hyvä. Pidätteli siis selkänsä takana muita ulos rynniviä ja päästi minut ensin. Poistuin autosta hyvin otettuna ja arvokkaana henkilönä.

Olen aikaisemmin yöpynyt muutaman kerran Omppu-hotellissa ja Jyväskylän malli ei poikennut edellisistä. Maksoin yöni etukäteen verkkopankin kautta, sain kännykkääni ovikoodin ja  huoneen numeron. Henkilökuntaa ei ollut eikä aamiaista ja huoneessa oli pieni jääkaappi, mikro ja vedenkeitin.

Iltapäivän lompsottelin tutustumassa Jyväskylän puistoihin, taideteoksiin ja kävelykeskustaan. Kirkkopuistosta löytyi Pauli Koskisen veistos Nuori uneksija, joka kuvaa Minna Canthia. Hän vaikutti Jyväskylässä vuosina 1860 – 1879. Perinteisen veistostaiteen lisäksi katukuvassa näkyi tuoreempaakin ajattelua. Vaikea sanoa, ovatko kuvassa näkyvät pinkit jutut nurmikkoimureita vaiko nurmikonsynnyttäjiä. Eräs talo minun oli pakko kuvata villiviinikasvustonsa vuoksi. Parvekkeet olivat kuin lehtimajoja.

Illalla sitten nautin kirsikan kakun päältä eli olin katsomassa Ritva Oksasen 50-vuotistaiteilijakonserttia nimeltään Älä jätä Sinua yksin. Hän lauloi Pedro Hietasen säestyksellä ja lausui/näytteli Aino Suholan  ja Eva Klemanin tekstejä. Hän esitti iloisia, surullisia, syvällisiä, romanttisia, kantaa ottavia ja hengellisiäkin lauluja. Ritva Oksanen irrotteli ihmisistä väliin kyyneleitä väliin remakoita nauruja. Ritva on 78- vuotiaana edelleen upea, energinen laulava näyttelijä, tulkitsija ja yleisönsä ottaja.  Konsertti pidettiin teltassa Seminaarinmäen alueella, joka on vaikuttava kansankynttilöiden historiallista loistetta heijastava kokonaisuus. En ehtinyt kunnolla tutustumaan kampukseen, joten täytyy palata sinne joskus.

Konsertin jälkeen kuljin vielä kävelykadulla, jolla oli vieri vieressä jos jonkinlaista etnistä ravintolaa ja terassit täynnä iloisia kesäihmisiä. Olisin mielelläni mennyt istumaan vähäksi aikaa jonnekin, mutta tässä kohdassa iski tenkkapoo. En halunnut/uskaltanut mennä yksin. Menin hotelliin katsomaan televisiota. Sekin oli hyvä vaihtoehto, sillä olin päivästä jo lopen uupunut, vaikkakin inspiroitunut upeista naisista Ritvasta ja Minnasta sekä Jyväskylän historiasta ensimmäisen opettajaseminaarin, ensimmäisen suomenkielisen poikalyseon ja tyttökoulun perustajana. Ensimmäistä reissupäivääni helli helle ja yöni sujui hyvin ilmastoidussa ja rauhallisessa hotellihuoneesa mainiosti.

Toinen matkapäiväni alkoi bussimatkalla Tampereelle ja jatkui sieltä junalla Kokkolaan. Junassa istuin erään Keravalta kotoisin ja itseni ikiä olevan naisen vieressä. Vaihdoimme ensin muutaman kohteliaan sanasen, ja sitten yhtä äkkiä olimmekin kuin vanhoja ystävyksiä yhdessä matkalla. Uskomatonta, että joskus voi käydä niin. Vieras ihminen, jonka kanssa on helppoa ja luontevaa puhua ihan mistä vain ja nauraa ihan samoille jutuille. Matka sujahti huomaamatta, ja sen lopuksi vaihdoimme facebook-kaveruuksia.

Kokkolassa en ole ennen käynyt. Valitsin sen matkakohteeksi oikeastaan sukututkimuksen vuoksi. Olen talven aikana tutkaillut lasteni isänäidin eli Hemmingin suvun juuria, jotka löytyivät Kokkola-Pietarsaari-Pedersöre-Uusikaarlepyy suunnalta osin 1500-luvulle saakka. Minusta tuntui mukavalta käydä katsomassa niitä seutuja. Olin kaksi yötä Kokkolassa Villa Carleborgissa. Se oli edullista, kodinomaista ja omatoimista asumista.

Kokkolassa minun piti käydä Tankarin majakkasaarella, mutta sinne ei maanantaisin kuljekaan lautta, joten se jäi nyt väliin. Museoissa minun piti myös käydä sukututkimuksenkin vuoksi. Nekin olivat suljettuina maanantaipäivänä. Aikani kului kuitenkin hyvin ja nopeasti ilman niitäkin Neristanin ansiosta. Ja vähän kyllä Oppistaninkin. Ensin täytyy kuitenkin esitellä tervaporvarien kaupungin Suntti, jonka vesi näytti sanalla sanoen tervalta. Luulin Sunttia ensin joeksi, mutta se onkin kaupungin sisään lonkeroituva meren salmi eli sund på svenska. Olin muuten etukäteen ajatellut puhuvani ruotsia Kokkolassa, mutta eihän se ollutkaan kovin ruotsinkielinen kaupunki.

Neristanissa asuivat muinoin käsityöläiset ja merimiehet. Oppistan oli puolestaan kauppiaiden ja laivanvarustajien kaupunginosa. Herrat ylhäällä ja narrit alhaalla kuten aina ja ikuisesti ovat asuneet ja tulevat asumaan.

Neristan on palanut useasti, joten valtaosa puutaloista on peräisin 1800-luvulta. Ruutuasemakaava on jäljellä. Sen laati Johan Persson Gädda vuonna 1665 renesanssin kaupunki-ihanteen mukaisesti. Päärakennusten julkisivut on sijoitettu kadun suuntaisesti ja talous- ja ulkorakennukset tontin perälle.

Porteista voi kurkkia pihoille, jotka enimmäkseen olivat vehreitä ja kukkivia keitaita.

Museokorttelissa on rakennuksia neljältä vuosisadalta. Punainen Pedagogiotalo on Suomen vanhin säilynyt ei-kirkollinen puinen rakennus kaupunkiympäristössä. Se on valmistunut vuonna 1696.

Pedagogion sisäpihan puolelta löytyi Vohvelikahvila, jossa oli tarjolla makeita ja suolaisia vohveleita eri täytteillä. Hyvää oli ja annosta ei voinut ainakaan liian pieneksi moittia.

Pedagogion pihapiirin takana kohoaa karmea näky. Se on vuonna 1960 käyttöön vihityn arkkitehti Aarne Nuortilan suunnitteleman keltatiilisen kirkon mahtipontinen torni.  "De Profundis - Syvyydestä" on arkkitehdin antama nimi työlleen. Meinasin minäkin syvyydestä huutaa, kun näin sen. Tuollainen kirkko Neristanin museokorttelin kyljessä ei ihan silmääni miellyttänyt, mutta sekin pitää asettaa oman aikansa kehykseen. Kokkolan vanha kaupunki oli vähällä tuhoutua 1960-luvulla, kun suunnitelmissa oli hävittää vanhat puutalot ja korvata

ne uusilla kerrostaloilla. Onneksi joku tuli järkiinsä ja Neristan sai suojelukaavan 1970-luvulla. Ei ikävä kyllä ehtinyt estämään tuon kirkon synnyttämistä.

Kirkon tornin lisäksi löysin kaupungista muutakin mahtipontista. Johan Munsterhjelmin muotoilema Vapauden patsas Mannerheimin aukiolla kohoaa korkeuksiin sinivalkoisten kukkaistutusten keskeltä. Patsaan alustassa on yhdentoista vapaussodassa kaatuneen nimet ja se on pystytetty vuonna 1920.

Kokkolan suojeluskuntatalo on myös melkoisen pontevan näköinen rakennus. Nimeltään se on Vartiolinna ja sen on suunnitellut Ole Gripenberg. Se toimii nykyisin Kokkolan kaupunginteatterina. Kutkuttava huomio teatterin historiassa on se, että perusta on Kokkolan työväenyhdistyksen näyttämötoiminnassa.

Länsipuisto sijaitsee Neristanin kupeessa. Siellä on suihkulähde ja siinä Karl G. Nylundin veistämä Tyrsky -patsas. Patsaan yhdessä kivessä on omistuskirjoitus 

"Einar Cederberg
1894-1965
Kaupungilääkäri
Stadsläkare
Ihmisen suuruus ilmenee tavassa kohdella lähimmäisiään.
En människas storhet visar sig i sättet att bemöta sin nästa."

Kokkolassa on nykyaikainen kävelykeskusta, joka Neristanin jälkeen tarjoaa nykymaailman menoon kuuluvat henkkamaukat, kappaalit ja kubukset sekä kännyköitään näpräävät kaupunkilaisensa. Etniset ruokapaikat terasseineen ja pikaruokakulttuuri antavat omat tuoksunsa, turistit ja maahanmuuttajat oman värinsä ja lokkien pataljoonat oman äänensä merelliselle kaupungille. Kannatti käydä Kokkolassa.

Neljäntenä matkapäivänä matkustin linja-autolla kuutisenkymmentä kilometriä seuraavaan kohteeseeni eli Pietarsaareen, jonka nimi ruotsiksi ei suinkaan ole Pedersöre vaan Jakobstad. Kilpailutuksen jälkeen valitsin yöpymispaikakseni Jugend Home Hotelin, jossa on valittavana hotellin puoli tai matkustajakodin puoli. Jälkimmäisessä yö maksoi 45,00 per yö yhden hengen huoneessa. Yhteinen keittiö ja saniteettitilat olivat siistit ja toimivat.

Linja-auton lähestyessä kaupunkia huomasin ensimmäiseksi Strengbergin tupakkatehtaan kellon.

Tehdas toimi vuosina 1762 - 1998. Sen valmistama nuuska oli erityisen tunnettua ja 1700 -luvulla sen uskottiin parantavan jopa kaatumatautia ja syöpää. Parhaimmillaan 1900-luvun alussa tupakkatehtaalla työskenteli 1600 henkilöä. Muistan lapsuudestani ukot, jotka polttelivat Saimaata. Sen valmistus lopetettiin Strengbergillä vuonna 1980.

https://hkm.finna.fi/Record/hkm.HKMS000005:km0000nel1

Tupakkatehtaan portin läpi pääsee Pietarsaaren vanhaan kaupunkiin eli Skataan.

Pietarsaaren työväentalo sijaitsee Skatalla. Vähän on vaatimattomampi kuin se Kokkolan suojeluskuntatalo. Harmittelin, kun en ollut etukäteen huomannut tuota matkustajakotia vanhassa kaupungissa. Olisin mielelläni yöpynyt siellä.

Pietarsaarelaiset käyvät lukiota linnan näköisessä rakennuksessa ja sen vieressä on 1,35 hehtaarin kokoinen kasvitieteellinen puutarha eli Koulupuutarha, joka on perustettu v. 1916 Viktor ja Elise Schaumanin muistoksi ja "edistämään kaupungin kouluissa annettavaa kasvitieteen opetusta sekä herättämään ja kehittämään paikkakunnan väestön aisteja kasvimaailman kauneudelle, ihmeille ja hyödyille".

Neljä vuotta sitten suomenkielinen lukio siirtyi samoihin tiloihin ruotsinkielisen kanssa. Lehtijuttujen perusteella tuntui olevan iso juttu. Että ihan samassa rakennuksessa... Vierailupäivänäni luin paikallislehteä, jonka pääkirjoituksessa pohdittiin suomenkielisten porvareiden puuttumista Pietarsaaren poliittisesta päätöksenteossa. Jutun mukaan suomenkieliset viihtyvät vasemmalla, vaikka olisivat sosioekonomiselta taustaltaan hyvinkin porvareiksi sopivia. Pietarsaaren valtuustossa on vain yksi suomenkielinen oikeistolainen. Hänkin keskustalainen. Valtuuston nuijaa paukuttelee tuttu RKP:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson.

Kurjenkellot

Ruusuorapihlaja

Pietarsaaren asukkaista 56 prosenttia puhuu ruotsia äidinkielenään ja se näkyi kylteissä ja mainoksissa sekä kuului yleisessä katukuvassa.  Muutaman sanan sain äkistettyä ruotsiksi ja sitten iski laiskuus ja nolostelu. Kävelykatu Kanavapuistikko tarjosi putiikkeja ja Korv-Göransin lisäksi muitakin mainioita ruokapaikkoja sekä lapsille mukavan polkulaitteen. Kävin lounaalla Fiika Cafe&Interiör -nimisessä lounaspaikassa. Ruoka oli hyvää, palvelu erittäin ystävällistä ja leivostiski aivan verraton.

Kävelin myös Pietarsaaren vanhaan haminaan katsomaan autiota hiekkarantaa ja veneitä.

Viidentenä matkapäivänä matkani jatkui Tampereelle. Yövyin oikein rouviksi kosken partaalla Cumulus-hotellissa. Lähdin illalla etsimään aamua varten valmiiksi Tuomiokirkon ja Vapriikin sijaintia, jotta löydän niihin aamulla joutuisasti. Lähestyin hortoilevasti tehdasaluetta, kun eräs suunnilleen seitsemänkymppinen nainen kysyi kohteliaasti, voiko hän kenties auttaa minua. Kerroin, mitä olin etsimässä, ja hän ohjasi minut oikeaan paikkaan. Hän kysyi sitten, onko minulla aikaa, sillä hän voisi vähän esitellä ympäristöä minulle.

Olihan minulla toki aikaa ja tämä ystävällinen manselainen esitteli minulle tunnin ajan Finlaysonin tehtaan ympäristöä ja entisten tehdasherrojen kartanoita ja puistoja. Hän vei minut Tallipihaan, jonka säilyttämisen puolesta oppaani oli taistellut muiden samanhenkisten mukana. Tallipihan rakennuksista löytyy putiikkeja, käsityöläisiä ja kahvila. Tästä Personal guidesta jäi tietenkin hyvin myönteinen ja ystävällinen mielikuva tamperelaisista.

Tampereella oli uskomattoman paljon väkeä liikkeellä. Ilma oli kuuma ja aurinkoinen. Ihmisiä istui kosken rannoilla ja terasseilla, osa juoksi alennusmyynneissä ja olivatpa romanialaiset kerjäläisetkin löytäneet tiensä kaupunkiin.

Aamulla kävin sitten elämäni ensimmäistä kertaa Tampereen tuomiokirkossa katsomassa Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä. Suuremman vaikutuksen minuun teki Magnus Enckellin maalaama alttarifresko Ylösnousemus, jossa käsittääkseni jengi on matkalla Taivaaseen ja kuolleetkin nousevat haudoistaan. Tämä näkemys alttarilla on vaihtelua ristillä riippuvaan Jeesukseen tai hänen ylösnousemustaan kuvaaviin tauluihin. No, ehkä tässä taulussa on kokonaisvaltaisempi näkemys Raamatun tarinasta ja Jeesuksen merkityksestä ihmiskunnalle.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tampereen_tuomiokirkko#/media/File:Tampere,_cattedrale,_int.,_pittura_di_magnus_enckell_e_hugo_simberg_01.JPG

Vapriikki oli liian iso hotkaistavaksi yhdellä kerralla. Tutustuin pintapuolisesti ja vauhdilla näyttelyihin. Sodista kertovat näyttelyt hidastivat askeleitani. Ensimmäisessä kuvassa on talvisodassa kaatuneen Aarre Aittojoen muistoksi tehty ryijy ja toisessa Kari Suomalaisen rintamalla taiteilema kuva aseveljestään. Sisällissodan tapahtumista oli oma osastonsa. Hyvin koskettava, surullinen ja ahdistava sellainen.

Tampereelta matkustin linja-autolla Raumalle, jossa tapasin erään ystäväni ja yövyin hänen luonaan. Tarkoituksena oli osallistua iltatorin tapahtumiin ja katsella vanhaa kaupunkia, mutta ilma oli jäätävän kylmä ja jouduimme luopumaan suunnitelmista. Se ei haitannut mitään, sillä meillä oli paljon puhuttavaa ja ilta hujahti lämpimissä sisätiloissa lämpimissä tunnelmissa rattoisasti. Aamulla lähdin jo klo 8.50 linja-autolla kotia kohti Vihtiin.

Forssassa bussiin nousi kaksi suunnilleen 75-85 -vuotiasta naista, jotka puheista päätellen taisivat olla serkuksia. Toinen oli asunut jo nuoresta lähtien Ruotsissa. He olivat menossa Helsinkiin katsomaan dementoitunutta sukulaismiestä. He tietysti vaihtoivat yleistä informaatiota ja spekuloivat sillä eli juorusivat, mutta sen lisäksi heillä oli viihdyttävä tapa kuluttaa aikaa matkatessa.

He muistelivat kaikenlaisia loruja, runoja, lauluja ja niitä ennenvanhaisen koulun aikaan ulkolukuna opittuja pakkorimpsuja. Kun kuuntelin rouvia, ajattelin, että kyllä pakkoruotsi on vielä pientä verrattuna vanhan koulun malliin. Nämä iloiset ikänaiset luettelivat jotain omituisia suuria ja pieniä profeettoja ja muitakin nimilitanioita Raamatusta. Sen lisäksi he tietysti lurittelivat tulemaan kieliopin pronomini- ja konjuktiosanastoa ja toinen lausui pitkän listan Suomen kaupunkien ja kauppaloiden nimiä. Yht´äkkiä toinen lausui Aale Tynnin Kaarisillan ja toinen jatkoi jollain toisella runolla. Toinen lauloi mukavan kansanlaulun ja toinen vetäisi ruotsalaisen juomalaulun siihen perään. Penkistä kuului enttententtenit ja samma på svenska. Ei ollut tietoakaan kännyköiden näpräämisestä ja facebookin päivittämisestä, ei. Kun kuuntelin heitä, minunkin matkani  hupsahti iloisesti ja joutuisasti.

Lomamatkani oli leppoisa, näin ja koin paljon uutta, kaikki sujui mainiosti, sade ei pilannut mitään, rahat riittivät ja kotiin oli mukava palata voimaantuneena kasvaneen itseluottamuksen keralla. Lähden ensi kesänä ilman muuta uudestaan reilailemaan, sillä omalla autolla ajaessa ei näe, kuule tai koe juurikaan yhtikäs mitään. Sen lisäksi yksin matkailevalle julkiset liikennevälineet tulevat ekonomisemmiksi  ja ekologisemmiksi kuin yksityisautoilu. Yksin lomailussa on monia erittäin hyviä puolia, mutta on myös hetkiä, jolloin tuntee olevansa maailman yksinäisin ihminen. Onneksi hetket ovat vain hetkiä ja niiden jälkeen seuraa taas jotain ihan muuta ajateltavaa.

Matkallani minua hauskuutti monet hassut kyltit ja opastuslaput. Alla oleva oli yksi niistä. Se oli Tampereen linja-autoasemalta.

Kyä noi manselaiset nääs osaa viisata tyhmempiäki. Siis suomenkielisiä. Englantia osaavat näyttävät ymmärtävän vähemmällä sanamäärällä.