Erosta eheäksi

Palasin eilen kuuden päivän Erosta  eheäksi sopeutumisvalmennus -kurssilta, jonka kohderyhmänä ovat yli 50-vuotiaina eronneet. Kurssi oli Eläkeliiton toteuttama ja pidettiin liiton Lehmirannan lomakeskuksessa. Ohjaajina toimivat Terhi Vedenkivi ja Liisa Salmenperä.
http://www.elakeliitto.fi/toiminta/apunen-auttava+vapaaehtoistoiminta/erosta+eheaksi/
http://www.vedenkivi.fi/
http://www.liisasalmenpera.com/

Tähän astisen elämäni tärkeimmän kurssin jälkeen pääni on yhtä aikaa niin täynnä ja niin tyhjä. Sain sylin ja sydämen täydeltä sulateltavaa ja pohdittavaa. Koin Lehmirannassa vertaistuen parantavan merkityksen ja voiman. Ohjaajien rakkaudelllinen ja hyväksyvä ote kutoi ryhmämme verkon vahvaksi ja kantavaksi. Sovimme jo yhteisen tapaamisen syyskuulle ja vuoden päähän toukokuulle.

Ensimmäisessä tapaamisessa ohjaajat esittelivät muutoksen virran, joka toimii vertauskuvana matkallamme erosta eheäksi. Avioero on elämämme ”tasaiseen” virtaan ilmestyvä raivoisasti kuohuva koski. Pääsemme harjoittelemaan tukkilaisen taitoja melkoisessa könkäässä, jossa vauhti on aluksi huima ja todella pelottava. Tukkimme karahtaa välillä erinäisille kiville, joilla joudumme viivähtämään. Ensimmäinen tehtävämme oli pohtia, mitkä kivet olemme jo ohittaneet ja millä kivellä juuri nyt patsastelemme.

Koskenlaskijan urani alkoi puolitoista vuotta sitten, kun mieheni kertoi rakastuneensa 41 vuotta itseään nuorempaan tyttöön. Ensimmäisellä kivellä odotti kieltäminen. En millään ymmärtänyt kuulemaani. Selvät shokkivaiheen oireet olivat näkyvissä. Astuin ikään kuin itsestäni ulos, katselin itseäni ja koko maailmaa epätodellisuuden harson läpi. Kolmisen päivää kului nauramisen ja hyvien vitsien keksimisessä. Vanha ukko ja nuori tyttö rakkausparina oli mehevää materiaalia, kunnes vitsit loppuivat ja aloin tuntea. Ajauduin tunnereaktioiden kivelle.

Niitä sitten piisasikin. Tunteita nimittäin. Otin koko rekisterin käyttöön ja vähän sen ulkopuoleltakin. Suru, ikävä, epätoivo, toivo, häpeä, pelko, menetys, järkytys, viha, rakkaus, kaipaus, inho, ilo, itseinho, raivo ja helpotus huuhtoivat tätä naista keskellä hyytävän kylmää koskea. Hetkessä elämäni viimeisestä kahdestakymmenestä vuodesta hävisivät kaikki värit. Se muuttui likaisen harmaaksi. Ihmeellisesti samalla hävisi  myös tulevaisuus.

Meidänhän piti sitten eläkkeellä tehdä sitä ja tätä, mennä sinne sun tänne, ennen kaikkea

meidän piti vanheta yhdessä!!!

Minä kadotin myös itseni. Itsetuntoni romahti. Unettomina öinä katselin alastonta itseäni peilistä. Itkin ja häpesin vanhaa, kulunutta kehoani. Se oli niin ruma, että kukaan ei enää haluaisi siihen koskea. En löytänyt myöskään itsestäni minkäänlaisia sisäisen kauneuden merkkejä. Olin väsynyt ja elämäniloton harmaa tantta. Vertailin itseäni siihen nuoreen, iloiseen, kauniiseen, energiseen ja kiinteälihaiseen tyttöön ja monesti oksensin pahaa oloani. Tuska kouristi rintaani ja sydän pomppi miten sattui. Kävelin aamuöisin pimeässä pitkin kyliä, kun en pystynyt nukkumaan. Pelkäsin sekoavani. Päässäni oli koko ajan tunne, että mieleni sälähtää säpäleiksi kuin lasi. 

 Voimakas ja itselleni silloin hyvin tosi tunne ja toteamus oli:

Elämä on ohi. En ole rakastamisen arvoinen, olen siis arvoton. Se oli sitten tässä. Jäljellä on vain se viimeinen rasti. Monttu.

Kosken virta paukautti minut sitten vihan kivelle. Siellä ei ollut sijaa kymmenille eri tunteille. Oli vain vihaa. Petturimiestä, hänen tyttöystäväänsä, nuoruutta ja kauneutta, tyttöystävän vanhempia, petturimiehen äitivainajaa, elämää, kohtaloa jne. kohtaan. Erityisesti vihasin exän nyxän punaista autoa. Se oli sananmukaisesti punainen vaate tälle kantturalle. Autoparka sai mielikuvissani puhkotut renkaat, raaputetun maalipinnan, revityt tuulilasinpyyhkijät ja spraymaalilla taiteillun narttu -sanan pintaansa. Onneksi en tulisimmankaan vihan aikana tehnyt ikäviä tekstiviestejä konkreettisempia tekoja, mutta mielikuvani olivat väkeviä ja sillä hetkellä myös voimaannuttavia. Sisälläni elää näköjään pieni kissatappelija, sillä toivoin voivani repiä tuolta tyttörievulta silmät päästä. 

Sanoin tulevalle ex-miehelleni, että toivoin, että hän olisi mieluummin kuollut kuin tehnyt minulle näin. Näin itseni kunnianarvoisana leskenä laskemassa punaisia ruusuja kunnianarvoisan mieheni arkulle. Kuolinilmoituksessa olisi lukenut rakas mieheni ja olisin voinut loppuelämäni käyttää arvonimeä leskirouva lumpunkeräykseen heitetyn vanhan akan sijasta. Olisin itsekkäästi halunnut kohdata mieluummin kuolemansurun kuin tämän häpeällisen ja arvottoman erotuskan. Vihassani tuomitsin mieheni kuolemaan rikoksesta, jossa hän syyllistyi vain siihen, että ei enää rakastanut minua. Rangaistusasteikkoni oli siis mitä ankarimmasta päästä.

Teloittajan kirves, Tower of London

Koskessani vaikeimman ja samalla tärkeimmän etapin saavutin, kun vihan kivellä kohtasin itsevihan. Vihasin varsin perusteellisesti itseäni siitä, mitä olen elämälleni tehnyt. Olen tehnyt vääriä valintoja, roikkunut suhteissa, jotka ovat olleet tuhoisia. Jouduin itsevihan kivellä kohtaamaan oman sairaan läheisriippuvuuteni, takertumiseni, hallitsemisenhaluni ja epäitsenäisyyteni. Ennen kaikkea tajusin siirtäneeni vastuun oman elämäni ja onnellisuuteni toteuttamisesta toisen ihmisen vastuulle. Miehen siis. Samalla olin kuitenkin vahvasti yrittänyt siirtää hänen vastuutaan omasta elämästään omille harteilleni. Olin luullut, että voin tehdä hänet onnelliseksi, terveeksi ja mieleisekseni.

Tuskallisinta oli kysyä itseltäni, miksi olen rakastanut itseäni niin vähän, että olen joutunut koko elämäni ajan etsimään hyväksyntää ja rakkautta toisen ihmisen silmistä.

Olen pyörinyt kuin koiranpentu kerjäämässä edes pientä rapsutusta tai hellittelysanaa isännältä.

Taputuksen ja kauniin sanan vuoksi olen ollut valmis luopumaan paljosta; turvallisuudesta, itsekunnioituksesta ja henkisestä vapaudesta ja kasvusta sekä myös monista materiaalista asioista.

Itsevähättelyni versoaa juurista, jotka löytyvät elämästäni paljon kauempaa ja syvemmältä kuin tästä päättyneestä parinkymmenen vuoden episodista. Luulenpa, että joudun nämä juuret kaivamaan lähiaikoina päivän valoon, sillä itsevihan kivi oli niin kova pysäkki, että vähältä piti, etten tuomaroinut itsellenikin kuolemantuomiota. Rangaistusasteikko ei itsellenikään ollut siis lievä.

Koskessa on tarjolla muistelun kivi näiden vahvojen tunnekivien seassa. Muistelun kiveltä löysin aluksi vain ikäviä muistoja. Niin ikäviä, että raivosin siinä samalla itselleni, että miksi mokomaan äijänrutjakkeeseen tuhraan enää yhtäkään ajatusta ja varsinkaan yhtään kyyneltä. Miksi en vain jatka helpotuksesta huokaisten ja ilosta hihkuen matkaani kohti ihanaa tulevaisuutta. Kun aikaa kului, muistelun kiveltä alkoi löytyä myös ihania muistoja. Ne antoivat selitystä ja merkitystä sille, miksi ylipäätään tämän miehen kanssa olin niin kauan. Kauniiden muistojen mukana tuli myös riipaisevan ikävän hetkiä ja kaipuuta takaisin.

Tällä hetkellä, niin kuin elämässä yleensäkin, muistot - hyvät, pahat, kauniit, rumat, piipahtelevat mielessäni käymään omine aikoineen ilman ahdistavaa tunnereaktiota. En enää viipyile muistelun kivellä. Hyvät muistot ovat antaneet menneisyydelle takaisin melkein kaikki ne värit, jotka siihen sisältyivät. Ei se pelkkää likaisen harmaata ollut. Ei ne parikymmentä vuotta siis menneetkään hukkaan. Ne olivat elämää. Minun elämääni hänen kanssaan.

Näistä mietteistä pääseekin jo sopeutumisen kivelle. On tullut aika todeta, että tälle tilanteelle ei voi mitään. Asiat ovat nyt näin. Ne eivät ole minun vallassani eikä hallinnassani. Ei kannata enää taistella. Avioliittoni on haudattu, suurimmat tunteet ovat tuhkana ja muistot on säilötty omiin siisteihin lokeroihinsa.

Tässä vaiheessa minusta tuntui, että nyt otan lopultakin koskenlaskussa avuksi keksin eli uittohaa´an ja alan itse ohjata tukkini suuntaa. Ohjasinkin, mutta tukkini ajelehti siitä huolimatta ajopuuna väsymyksen kivelle. Opin kurssin ohjaajilta, että koskenlasku muutoksen virrassa on niin rankkaa puuhaa, että keho ja mieli vaativat välillä lepoa toipuakseen. Väsymys on normaali reaktio kokemaamme rääkkiin. Mutta väsymyksen kivellä ei saa viipyä liian kauan, sillä tältä kiveltä ovi on apposen ammollaan masennuksen alhoon.

Itse olin viime syksyn ja talven loputtoman ja epätoivoisen väsynyt. Työstä suoriuduin rimaa alittaen, en jaksanut harrastaa liikuntaa, söin ja lihoin, jokainen uusi päivä oli kuin ylitettävä vuori, muistini oli hatara, keskittymiskykyni huono ja yleinen alavireisyys asui kehossani ja mielessäni raskaana.

Huhtikuussa menin lääkärille  ja sanoin, että minun on päästävä eläkkeelle, kun en enää millään jaksa käydä töissä. Onneksi hän melkein nauroi minut ulos vastaanotolta. Tällä hetkellä arvelen, että eläkkeelle jääminen tässä vaiheessa olisi huonohko idea. Sen suuren muutoksen aika on vasta muutaman vuoden päästä. Nyt kerään voimia lomasta, auringosta ja tulevasta ihanasta kesästä mustikoineen ja mansikoineen.

Lehmirannassa huomasin ilokseni, että olen laskenut muutoksen virrassa jo tutkimisen ja osin innostuksenkin kiville saakka. Olen selättänyt könkääni karmean alkupään syöksyn terävine kivineen päivineen. Kolhut paranevat ja arvet vaalenevat. Nyt keksi pysyy tiukasti kädessä ja ohjaan tukkiani määrätietoisesti kohti suvantoa. Erosta eheäksi -valmennuskurssin käyminen oli erinomaisen viisas ohjausliike koskenlaskun tässä vaiheessa. Nyt on aika kysyä:

• Kuka minä olen?
• Mitä minä haluan?
• Mihin elämä minua kutsuu?
• Mihin virtaan seuraavaksi tukkini ja keksini lasken?

Eräänä päivänä kurssilla suunnittelimme uusiksi elämämme käsikirjoitusta. Osasin ainakin nyt jo sanoa, mitä en aio kirjoittaa sinne.

• En kirjoita sinne yksinäisyyttä.
• En kirjoita sinne katkeruutta.
• En kirjoita sinne elämätöntä loppuelämää.
• En kirjoita sinne mitään, mikä on ”last seasonia”.