Itsemyötätunnosta lempeyttä elämään ja Surun suitsima suku

Kampin palvelutalossa

Olin viime viikolla kuuntelemassa ystäväni kanssa psykologi Tiina Ekmanin luentoa Lempeästi kohti itsensä ymmärtämistä. Tilaisuuden järjesti Naistenkartano ry ja se pidettiin Kampin palvelutalon juhlasalissa Helsingissä. Naistenkartanon tavoittena on vahvistaa naisten arkipäivän elämänhallintaa, ehkäistä naisten erilaisten varhaisvaiheen riippuvuuksien (päihteet, läheisriippuvuus, peliongelma) kehittymistä sekä tukea niistä irtaantumista.
https://www.naistenkartano.com/vertaistukea/novat-ohjelma/

Luennoitsija oli innostava ja puhui selkeän ymmärrettävästi. Melkein heti alkuunsa hän pyysi ottamaan naapuria kädestä kiinni, sulkemaan silmät ja pohtimaan tilanteita, jolloin on tullut kohdelluksi lempeästi. Koin tehtävän ensin ahdistavaksi. Jouduin pohtimaan pelkkää lempeä -sanaakin. Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Nyt jälkeenpäin etsin Suomi-sanakirjasta määritelmän: hyväntahtoinen, suopea, sävyisä, leppoisa, lauhkea, anteeksiantava, hellä, hellävarainen, ystävällinen.

Kun istuin pidellen kaveriani kädestä, mieleeni nousi isäni silmät ja katse. Hän katsoi minua useimmiten lempeästi ja hyväksyvästi. Sitä katsetta en enää voi nähdä, mutta kuinka muisto lämmittikään mieltäni. Toivon, että itse olen edes hetkittäin jaksanut olla lempeä äiti. Koen joka tapauksessa saavani lapsiltani Suomi-sanakirjan sanojen mukaista lempeää kohtelua. Isoäitinä olen mielestäni hyvinkin lempeä. Isäni lisäksi elämässäni on tietty ollut muitakin miehiä. Heiltä sain lempeyttä, mutta aikaa myöten lempeä katse muuttui, ja kuten Marion Rung laulaa Rakkaus on hellyyttä, muuten se on mennyttä...

Terapeutti ja kouluttaja Heli Janhonen puhuu tarpeesta tulla näkyväksi. ”Kaikissa meissä on sisäänrakennettu tarve tulla näkyväksi. Pohdimme, onko toisille merkitystä, että olemme tässä? Olemmeko riittäviä vai pitäisikö meidän olla toisenlaisia? Luemme myös paljon toisten silmistä ja tulkitsemme katseesta, olemmeko merkittäviä tai erityisiä.”

Kuinka tärkeä siis olikaan se isäni lempeä katse, vaikka hänellä ei ollutkaan kuin yksi silmä. Toinen oli lasinen ja sen katse oli aina vakaan samanlainen. Yksikin silmä siis riittää lapsen näkyväksi tekemiseen. Olen ollut työelämässä tyky-tyhy- tilaisuuksissa, joissa on opetettu akateemisesti koulutetuille ihmisille, että työkaveria pitää katsoa silmiin ja tervehtiä aamulla töihin tullessa. Tärkeänä siis pidetään toisen näkyväksi tekemistä. Voimme jokainen harjoittaa sitä jokaisessa kohtaamisessamme.

Tiina Ekman esitteli luennolla meille monimutkaisen piirroksen ihmisestä, kehosta ja aivoista ja siitä kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen. Meillä on tunteita, jotka syntyvät jostakin tarpeesta ja tuntuvat kehossa. Tunteet aiheuttavat reaktioita ja käyttäytymistä. Itsensä ymmärtäminen lähtee tarpeiden ja tunteiden ymmärtämisestä ja siihen tarvitaan hyvää itsetuntemusta ja itsemyötätuntoa.

Heli Janhosen mukaan ”hyvä itsetuntemus on kykyä tunnistaa omia tunteitaan ja niihin liittyviä tarpeita sekä tietoisuutta siitä, miten oma historia ja kokemukset elämän varrelta vaikuttavat tunteisiin. Hyvinvointimme kannalta keskeistä on omien tunteiden hyväksyminen, olivatpa ne millaisia tahansa.”
https://www.naistenkartano.com/itsensa-hyvaksyminen-alkaa-itseen-tutustumisesta/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Larin_Paraske

Oman historian ja kokemuksien tiedostamisesta pääsen hyppäämään suoraan kirjallisuuspiirini ”läksyyn”. Luin tällä viikolla Eeva Litmasen kirjan Surun suitsima suku. Näyttelijä osallistui vuonna 2011 tv-ohjelmaan nimeltä Kuka oikein olet?, ja huomasi tuolloin, että hänen suvussaan on isoja asioita, joista hän ei tiedä mitään. Ohjelman jälkeen hän innostui tutkimaan karjalaisia juuriaan toden teolla.

Eeva Litmanen kertoo kirjassaan sukunsa tarinaa, jonka hän aloittaa isänisänsä äidinäidistä Larin Paraskesta. Runonlaulajan elämä oli erittäin köyhää ja vastuksia täynnä. Hän syntyi Inkerissä orjan lapseksi. Naimisiin hän pääsi Kannaksen  puolelle Vaskelaan, jossa ei ollut orjuutta, muutoin vain köyhää ja ankeata. Hän synnytti yhdeksän lasta, joista vain kolme selvisi aikuiseksi. Kerjuullakin hän joutui kulkemaan.

Parasken tytär Tatjana nai Tuomas Litmasen. He saivat Taneli-pojan, josta tuli Eeva Litmasen isänisä. Taneli avioitui Annan kanssa. Taneli taisteli vuonna 1918 punaisten puolella ja pakeni Venäjälle varman teloituksen pelossa. Perheelle alkoi entistäkin vaikeammat ajat.

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Raudun_kaatuneita.jpg

Mielestäni oli hyvin mielenkiintoista lukea Eeva Litmasen kuvailua siitä, kuinka Anna ylitti rajaa milloin yksin, milloin lasten kanssa tavatakseen miestään. Välillä he vain huutelivat toisilleen rajajoen vastarannoilta. Välillä vaimo oli asumassa naapurimaassa. Monen monta kertaa hänet vangittiin ja kuulusteltiin ankarasti mahdollisena vakoilijana ja salakuljettajana. Lapset olivat kortteerissa milloin missäkin sukulaisissa. Anna kuljetti Tanelille kaikenlaista hyödykettä, ja joskus Taneli pystyi antamaan Annalle rahaa perheen elatusta varten.

Taneli ei pelkästään paennut rajan toiselle puolelle, vaan jatkoi siellä aktiivisena työläisten Paratiisin rakentajana ja toimi isänmaataan vastaan vakoojana. Anna saattoi osallistua asiakirjojen kuljettamiseen rajan yli.

Eeva Litmanen eli melkein seitsemänkymppiseksi siinä luulossa, että hänen isänisänsä oli kunnianarvoisa tullimies, joka joutui murhatuksi pidättäessään salakuljettajia. Suvussa oli vaiettu häpeällisestä isänmaanpetturista. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu lueskella Kansallisarkistossa kuulustelupöytäkirjoja yms. asiakirjoja, joista selviää, minkälainen mies isoisä todella oli.

Taneli siis tapetttin ja Anna jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Naisen, varsinkin punikkilesken, ainoa sosiaaliturva tuohon aikaan oli mies, joten hän avioitui nopeasti uudelleen saaden miehen lisäksi bonuksena muutaman lapsen lisää. Uudesta liitosta syntyi vielä yksi yhteinen tytär. Uusikin mies veljineen oli sotkeutunut rajanylityksiin ja salakuljetuksiin, joten Anna ei vieläkään päässyt eroon viranomaisista. Anna joutui elämässään ihan liian koville, ja hän kovettui ja katkeroitui. Lapsenlapset muistavat hänet melko tiukkana mummelina.

Tanelin ja Annan poika Johannes oli Eeva Litmasen isä. Hänen elämästään löytyi myös yllätyksiä. Eeva tiesi ennestään, että hänen isänsä oli nuorena vankilassa puukotuksen vuoksi, mutta kuulustelupöytäkirjoista hän löysi toisenkin puukotuksen. Puukko ja pullo olivat 1930-luvun
lamalääke työttömien, kuljeskelevien miesten keskuudessa. Sodassa Johannes selvisi hyvin ja sai ansiomitalinkin. Johannes löysi Helminsä, he avioituvat ja saavat kolme lasta.

 Edellisten sukupolvien lapset jäivät jo varhain isättömiksi sotien, tappamisen ja sairauksien vuoksi, mutta Eevan perheeseen iski uusi tauti. Avioero, joka erotti lapset isästään. Äiti-Helmi oli hyvin katkera, eikä antanut lasten tavata isäänsä, joka oli viinaanmenevä ja muutti suoraan entisestä kodista uuden naisen luokse. Lapset saivat oman osansa äidin katkeruudesta.

Eeva Litmanen pystyy iän suoman kokemuksen ja sukunsa historiaa tutkimisen myötä ymmärtämään sekä Helmi-äitinsä että Anna-mummonsa kovuuden ja katkeruuden. Hän kykenee eläytymään isänsä kohtaloon punikkilapsena, jonka isä tapettiin, ja jonka elämä oli lapsena täynnä puutetta ja epävarmuutta, ja joka joutui sitten vielä sotaan moneksi vuodeksi.

Eeva osaa liittää oman itsensä ja tarinansa sukupolvien syiden ja seurausten ketjuun. Eeva Litmanen on hävennyt köyhää lapsuuttaan, omituista äitiään ja sitä, ettei hänellä ole koulutusta. Näyttelijä solmi kolme avioliittoa ja sai ensimmäisestä tyttären Karoliinan. Hän kertoo Kotilieden artikkelissa löytäneensä lapsen myötä itsestään herkkyyden, jonka hän oli kätkenyt lapsuudesta saakka. ”Ei meillä halattu koskaan, ei tietenkään. Ei ollut mitään sellaista lempeyskulttuuria, kunhan vain yritettiin selvitä, elää päivästä päivään." Onpa mukava sana. Lempeyskulttuuri.
https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/ihmiset/sukunsa-salat-selvittanyt-eeva-litmanen-ymmarran-laheisteni-ratkaisuja/

Yleisön naurattaja Eeva voi vihdoin päästää suvun surun suitset irti ja antaa itkulle luvan tulla. Eeva katuu, että ei kysellyt vanhemmiltaan enemmän asioista, ja hän tuntee syyllistyyttä siitä, että ei osannut paremmin ymmärtää vanhempiaan, silloin kun he vielä elivät.

Kuulostaa tutulta. Ainakin minulle. Kuinkas Sinulle?

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Rikhardinkadun_kirjasto/Tapahtumat/Sukututkimus_Top_10(127792)