sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Joulu tulee, kaikesta huolimatta




Kuolema ei tule kello kaulassa. Minun perheeseeni se tuli jouluaatonaattona. Lasteni isä kuoli 63-vuotiaana kolme päivää saamansa äkillisen sairauskohtauksen jälkeen. Kuoleman lisäksi tuli myös joulu. Tuli niin kuin aina ennenkin. Ei sitä kalenterista poisteta minkään yksityisen tapahtuman vuoksi.

Minua on jo kauan huvittanut ihmisten puheissa joulun ”pakolliset”. Sellaiset kuin:
Minulle ei tule joulua ilman konjakkisinappia. Minun jouluni alkaa kirkossa kauneimmista joululauluista. Minun aikuisille lapsilleni ainoa oikea joulun ruoka on äidin tekemä imelletty perunalaatikko. Joulu ei ole joulu ilman taatelikakkua. Meidän joulussa täytyy olla riisipuuron kanssa sekahedelmäkiisseliä, ei mitään rusinasoppaa. Meidän jouluteemamme on tänä vuonna valkoinen ja kulta. En voi ajatella joulua ilman tätä vanhaa joululiinaa. Hautausmaalla on käytävä ennen jouluillallista eikä sen jälkeen.

Oikeaan jouluun kuuluu sitä, tätä ja tuota. Lista on loputon ja aikataulu armoton.

Isäni oli hyvin ylpeä tästä metsästä hakemastaan
 kuusesta.
Jouluun on rakennettu niin paljon muutakin kuin joulupuu. Se on täynnä tunnetta, traditiota, sovinnaisuussääntöjä, ruokaa, rahan kulutusta ja ennen kaikkea onnellisuusvaadetta ja yhteisöllisyyttä. Jouluna ollaan onnellisia ja yhdessä. Yksin ja onneton jouluna kuulostaa yhtä kaamelta kuin ”joulupukki  hirtettynä killuu kuusen oksalla”.

Itse olen viettänyt todella monta joulua, jotka eivät ole täyttäneet kaikkia Tule joulu kultainen - kriteerejä. Ei läheskään. Liian monta vuotta kului sellaisen ihmisen kanssa, jolle joulupöydän kunkku oli punkku. Joskus se punkku oli rähinäpunkkua ja minä jouduin varautumaan pikaiseen poistumiseen ”jouluonnelastamme”. Nyt en enää suostuisi yhteenkään sellaiseen jouluun. Kauan suostuin, enkä millään enää ymmärrä, että miksi. Joka tapauksessa silloinkin joulut tulivat, olivat ja menivät. Sen kokemuksesta tiedän, että joulun kulissit ovat tavallistakin paremmin kiilloitetut. Aaton jälkeen kuvioissa olivat lapset perheineen, joten siinä sitä jouluiloa aina tupsahti tupaan.

Kun lapseni olivat pieniä, sisäinen pöpöttäjäni asetti minulla aivan tolkuttomat jouluvaatimukset. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että pesin jopa seiniä ennen joulua kaappien siivoamisesta puhumattakaan. Kaikki piti itse leipoa, valmistaa, veivata, vääntää ja kääntää. Kuitenkin kävin töissä ja arkipiruetit kolmen muksun kanssa olisivat nyt näillä silmillä katsottuna olleet ihan riittävä työsarka. Mutta ei, kyllä se joulu ei olisi tullut ilman kiukkuista ja usein itkuun purskahtavaa äitiä. Sain usein myös rajun migreenikohtauksen joulun aikaan. Kuten äitinikin sai.

Sisäinen pöpöttäjäni oli tietysti äitini, joka sen joulun mallin minulle oli näyttänyt. Myös ympäristössä esiintyvät naistehopakkaukset, etten sanoisi naispaholaiset, ja naistenlehdet ohjasivat joulumaniaani. Anopit ovat olleet myös todella tärkeitä onkaa pannuun lisääviä henkilöitä. Vietimme aina lasteni isänäidin kanssa joulun yhdessä, sillä hän oli leski ja lasteni isä hänen ainoa lapsensa. Hän siis ”antoi ainokaisen poikansa” minulle ja halusi valvoa, että tällä ainokaisella oli myös ”ainokaisen oikea joulu”. Muutoin tietenkin pikkulapsijoulut olivat ihania. Lasten jouluilo on lämmin muisto, mutta kyllä se joulu olisi vähemmälläkin väännöllä ”tullut”.  Pelkäsin liikaa äitini ja anoppini arviointeja omasta suoriutumisestani. No, tehtyä en saa tekemättömäksi ja nyt iloitsen siitä, että tyttäreni joulun sisäinen pöpöttäjä vaikuttaa olevan paljon armollisempi kuin minulla oli aikoinaan. En myöskään muistaakseni ole koskaan selittänyt miniöille, minkälaista joulua heidän pitäisi pojilleni valmistaa.

Viimeisin anoppini oli aivan vertaansa vailla halutessaan, että hänen keski-ikäinen poikansa saa ainoan oikean joulun eli tismalleen samanlaisen kuin lapsuudenkodissa oli ollut. Ihmettelin ensimmäisen yhteisen joulumme lähestyessä, että minkä vuoksi meidän ehdottomasti pitää matkustaa joulua edeltävänä viikonloppuna eli kiireisimpänä joulunvalmisteluaikana anoppilaan kolmensadan kilometrin päähän. Yritin selittää, että voisimme mennä joulunpyhinä tai välipäivinä, mutta ei se käynyt. Sinne oli mentävä joulua edeltävänä viikonloppuna.

Syy siihen kirkastui minulle nopeasti päästyämme perille. Anoppi oli valmistellut meille koko joulun eli hänellä oli joululaatikot, piparit, kuivakakut, pullakranssi, leivät jne. paistettuina ja leivottuina odottamassa kellarissa. Lisäksi oli servetit, koristeet ja kynttilätkin hankittu meille valmiiksi.

Jouluruokiemme esittelyn ohessa seurasi pitkä oire-, vaiva- ja sairausluettelo, joka kertoi anopin lähestyvän Tuonelan porttia väsytettyään itsensä niin pahoin jouluvalmisteluissa. Yölläkään hän ei ollut ehtinyt nukkua, kun oli leipää meille paistanut. Hän oli myös todella paljon kärsinyt tuskia, kun oli ommellut ja neulonut meille kaikenlaista lahjoiksi. Voi sitä nivelkivun ja vaivan määrää, mutta mitäpä ei äiti poikansa eteen tekisi.

Minä mykistyin toviksi, sitten suutahdin ja sanoin:
Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Minulla on ollut 25 vuotta oma huusholli ja olen hyvä ruoanlaittaja ja leipoja ja haluan itse valmistella joulumme ja päättää mieheni kanssa yhdessä mitä syömme.
No mitäpäs tuosta kannanotostani seurasi? Draamaa tietenkin. Minut leimattiin epäkiitolliseksi  hirviöksi, joka ei ymmärrä, kuinka hänen miehensä (45 v.) haluaa syödä oman äidin paistoksia ja leipomuksia jouluna, jotta joulu tuntuisi oikealta joululta siellä kaukana poissa kotoa ja äidin luota. Suostuin ottamaan eväät matkaamme, mutta sanoin, että seuraavana vuonna valmistelemme itse joulumme. Mieheni sai jälkeenpäin monta itkuista puhelinsoittoa äidiltään. Olin loukannut häntä syvästi. Sitten saapui seuraava joulu. Sopimus piti. Melkein. (tai eihän se mikään sopimus ollut, minähän vain ilmaisin yksipuolisesti tahtoni jouluasiassa)

Anoppi lähetti miehelleni työpaikan osoitteeseen postipaketin, jossa oli kuivakakku, piparkakkuja ja hannatätejä. Voi miesparka, hänen piti salaa  syödä äidin herkkuja työpaikalla. Kolmensadan kilometrin takaakin voi anoppi siis sitoa esiliinan nauhansa piparkakkujen muodossa tiukasti poikansa kurkun ympärille. Ja toinen akka kotona taistelee samasta kurkusta. Hohhoijaa. Ei olisi todellakaan kannattanut.

Kolme viimeistä jouluani olen viettänyt itsekkäästi ja omaehtoisesti. Olen tehnyt mitä huvittaa ja osallistunut mieleisiini asioihin. Olen paistanut tai jättänyt paistamatta. Minun ei ole tarvinnut pelätä ketään, ei miellyttää ketään eikä yrittää päihittää anoppien haamuja. Äidilläni olen käynyt siivoamassa ennen joulua, mutta hän ei enää ole sisäinen joulupöpöttäjäni. Kaksi vuotta sitten jouluni kului melkoisessa shokkitilanteessa, kun mieheni oli löytänyt nuoren sulottaren elämäänsä. Tämän kuluneen joulun jähmetti suruviesti. Perjantaina laskin ensimmäisen ex-mieheni, lasteni isän arkulle valkoisen ruusun ja sanoin kiitos. Kiitos kolmesta lapsesta ja nuoruuteni kasvinkumppanuudesta parinkymmenen vuoden ajalta.


Joulu tulee, vaikka sen porkkanalaatikon valmistaisi Saarioisten äidit. Joulu tulisi, vaikka ne porkkanat popsisi raakoina napostelupaloina. Tärkeämpää kuin viedä haudalle kynttilä kuolleelle, on käydä tervehtimässä elävää isoäitiä tai naapurin pappaa. Tärkeämpää kuin sata hassunhauskaa joulutervehdystä somessa on puhelinsoitto ystävälle tai suvun vanhimmalle. Lapsenlapselle annettu aika on antoisampi lahja kuin digihilavitkutin.

Toiselle ihmiselle annettu aika on lahja, joka jää meistä jäljelle silloin, kun oma aikamme loppuu. Muistot ovat aikaa, jonka olemme saaneet toiselta ihmiseltä.

    

2 kommenttia:

  1. Huikea kuvaus omistavasta äidinrakkaudesta, opituista pakkomielteistä ja monesta muustakin asiasta! Onneksi minulla ei ole kumpaankaan suuntaan näitä painolasteja. Tai on yksi: kuvittelen ettei lapsilleni tule joulu ilman rahkavoitaikinasta tekemiäni joulutorttuja. Teen, kun muutkin tykkäävät. Siivouspaine hellitti sen jälkeen, kun viimeistä jouluaan elävä naapurini siivosi taloaan, vaikka ei olisi millään jaksanut. -Ikkunat on vielä pesemättä, hän sanoi. -Miksi ne pitää pestä, rullaverhothan ovat alhaalla kaiken aikaa. -Äidille ei tulisi joulu, jos hän tietäisi ettei ikkunoita ole jouluksi pesty. Annikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Annikki kommentistasi! Hyvä, että Sinulla on nuo joulutortut. Tulin itse vähän surulliseksi kirjoittaessani blogia, kun tajusin, että minä en keksi mitään tekosiani, mitä ilman lapsilleni ei tulisi joulua, vaikka raadoin hulluna joulun eteen silloin, kun he olivat pieniä. Toivottavasti he kuitenkin arvostavat aikaani, jota voin antaa heille lahjaksi. Olen muutoin miettinyt nyt sitä, että joulua markkinoidaan niin perhekeskeisesti, että sinkkujen joulussa voisi olla aikamoinen markkinarako lähtien ruoka-aineiden pakkauskoosta median julkaisemiin jouluisiin kuviin. Voisi olla piristävää sen punaisen suuren maalaistalon suuren pöydän ääreen kokoontuvan suuren perheen sijasta sellaiset kuvat, joissa yksinäinen ihminen viettää joulua yksinään pienessä kaupunkiyksiössä kerrostalossa. Eli millaiselta sellainen joulu näyttää ja mitä siihen kauppiailla olisi tarjottavana? Mistä sellainen joulu rakennetaan?

      Poista