Koska voin tulla omaksi itsekseni?
Seuraamassani Holby City -sairaalasarjassa tapahtui jokunen aika sitten minua koskettava tilanne, kun keski-ikäisen naislääkärin äiti kuoli. Äiti sairasti dementiaa ja asui ensin tyttärensä luona. Tyttären ja äidin suhteessa käytiin läpi tunnetasolla kaikenlaista heidän historiaansa liittyvää. Lopulta äiti joutui laitokseen väkivaltaisuuden vuoksi. Äidin kuoltua lääkäritytär käyttäytyi kuin asia ei olisi liikuttanut häntä, mutta sitten kerran hän viinipäissään murtui ja itkien totesi, että hänellä on ikävä äitiä. Sen lisäksi hän totesi olevansa iloinen, että äiti on kuollut. Hän sanoi vihdoinkin voivansa olla oma itsensä.Tuo viimeinen toteamus minua hipaisi. Onko todellakin olla niin, että vasta äidin kuoltua nainen voi olla täysin oma itsensä? Oma äitini elää vielä, joten en tiedä vastausta omalla kohdallani, mutta ajatus viehättää kyllä kovin. Siis omaksi itsekseni tuleminen, ei äidin kuoleminen. ”Sitku” viimeinenkin elämäni käsikirjoittaja on poissa, voin alkaa kirjoittaa omaa tarinaani. Tietenkin olen kirjoittanut sitä jo kauan itse, mutta joitain kappaleita, kirjaimia ja välimerkkejä, etenkin huutomerkkejä, on saneltu lapsuudenkodistani, koulusta, aviopuolisolta, työnantajalta ja ympäröivästä yhteisöstä. Olen myös jättänyt ”julkaisematta” joitain osia omasta tarinastani ja olen näytellyt kiltisti omaa rooliani toisten kirjoittamassa draamassa.
Äitini tytär, tyttäreni äiti
Tyttären ja äidin suhde voi olla kinkkinen. Keski-ikäisen tyttären ja vanhenevan äidin suhde voi olla edelleen kinkkinen tai uudestaan kinkkinen. Tytär muuttuu äidiksi ja äiti tyttäreksi tai molemmat ovatkin pelkkiä lapsia tai pelkkiä äitejä. Kun äiti muuttuu paljon tarvitsevaksi, herättää se tyttäressä muistot ajalta, jolloin hän itse tarvitsi äitiä.Kuinka ihana onkaan se vaihe (jos sellainen on ollut), kun molemmat ovat toisiaan kunnioittavia aikuisia. Kuinka pitkäksi se vaihe muodostuu? Riippuu tietysti tyypeistä ja tilanteista. Missä vaiheessa äiti irrottaa sen esiliinan nauhansa ja kuinka nopeasti lapsi päästää siitä irti? Jos hyvin käy, niin tämä esiliinan kuvaannollinen luovutus tapahtuu samanaikaisesti. Silloin kummankaan osapuolen ei tarvitse taistella ja kipuilla asian kanssa vaan voivat elellä aikuismaisessa keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä.
Ihmissyöjä-äidit
Äiti voi menettää oman aikuisuutensa vanhetessaan esimerkiksi sairauden vuoksi tai kumuloituvien ikävien elämänkokemusten myötä. Äiti ei välttämättä odota edes vanhuuteen saakka vaan voi takertua lapsiinsa jo varhaisvanhuudessakin. Vaaran paikka voi tulla eteen esimerkiksi äidin jäädessä yksin leskeytymisen tai eron vuoksi. Tyhjän tilan ja pesän täyttäminen jollain uudella vaatii rohkeutta ja voimaa. Vaatii myös lapselta voimaa ja viisautta olla suostumatta täyteaineeksi äitinsä elämään.
”Siis ihan sama mikä tilanne tai tilaisuus, äiti aina yrittää elää mun energioillani”
kertoo eräs keskustelija ihmissyöjä-äidistään Meidän Perhe -lehden keskustelupalstalla.”Rakkaus, viha ja syyllisyys ovat keskeisimmät tunteet, jotka leimaavat naisten suhdetta äitiinsä. Jos tytär antaa äitinsä syyllistää itseään, hän jää suhteessa ikuisesti pikkulapsen rooliin. Siksi moni nainen kokee taantuvansa äitinsä seurassa ja siksi äidin sanomiset ärsyttävät ja syyllistävät niin helposti. Ellei tytär selvitä äitiin kohdistuvia vaikeita tunteita, suhde säilyy samanlaisena äidin kuolemaan asti”, kouluttaja Meri Saarnilahti-Becker toteaa Me Naisten -lehden artikkelissa.
Äidin varjosta päivänvaloon
”Minulla on erittäin hyviä, myönteisiä kokemuksia siitä, kuinka jopa 60-vuotiaana voi vielä saada vapautuksen ja löytää itsenäisen vaiheen elämäänsä ilman äidin varjoa” kertoo perheneuvoja pastori Leena Harjunpää kokemuksistaan äiti/tytär -ryhmissä, joissa käydään läpi äiti-suhdetta monin menetelmin.
Itse olen huomannut, että vaikka olisin jo aikaisemmin sinutellut oman elämäni vaiheita ja ihmissuhteitani, joudun palaamaan niihin uudestaan eri elämänkriisien tai ikäkausien myötä. Niin on ilmeisesti tehtävä, jotta tulisin omaksi itseksekseni. Luulenpa, että juuri nyt kuusikymppisenä on mainiota aikaa paneutua omiin tärkeisiin kehityskohteisiinsa.
"Te olette jousia, josta lapsenne singotaan elävinä nuolina"
Oman äitisuhteen päivittäminen on sentään helpohkoa verraten siihen, että antautuu pohdiskelemaan omaa äitiyttään. Inhalta minusta tuntuu ajatus siitä, että omatkaan lapseni eivät voi olla omia itsejään niin kauan kuin minä elän. Entä jos minäkin yritän elää heidän energioillaan, syyllistän heitä ja takerrun heihin ja mitä kaikkea me äidit keksimmekään tehdä lapsillemme. Niinpä niin, voin vain yrittää tiedostaa käytöstäni ja hillitä itseäni. Jos se ei riitä, niin onpas hyvä, että heillä itsellään on myös oikeus ja suorastaan velvollisuus sanoa minulle: |
"nyt riittää äiti, tässä kulkee minun rajani".
Kahlil Gibran on kirjassaan Profeetta osannut sanoa asian hyvin tyhjentävästi:
---
Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.
Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voitte hoivata heidän ruumistaan, mutta ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa,
minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.
Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen,
mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, josta lapsenne singotaan elävinä nuolina.
---
http://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/irti_aidin_vallasta_nain_parannat_aitisuhdettasi
https://anna.fi/suhteet/ihmissuhteet/tunkeeko-aiti-reviirillesi-aidin-ja-tyttaren-suhde-on-harvoin-helppo-aikuisenakaan
http://www.iltalehti.fi/pinnalla/2015020519149215_iq.shtml
http://www.ylivieskanseurakunta.fi/index.php?act=read_post&post_id=391
Äitini kuoli jo 18 vuotta sitten, joten sen perusteella olen ollut jo kauan "oma itseni". Äitini sai minut kuopuksen 45-vuotiaana, joten hän oli jo yli 55-vuotias, kun rupesin "tiedostamaan" äitini (siihen saakka hän oli itsestäänselvyys, kritiikittömästi hyväksytty ja rakastettu, en pohtinut äitiäni, hän vain oli äiti). Kun itse ylitin 55 vuotta, oli mielenkiintoista, kun yhtäkkiä näinkin tilanteen ikään kuin kahdelta suunnalta: näin asiat lapsen näkökulmasta ja samalla äidin näkökulmasta omien lasteni suuntaan. Silloin olisi ollut mukavaa, jos äiti olisi elänyt ja olisin voinut mennä sanomaan hänelle:"No, NYT ymmärrän!" Arvailen myös, että aika monia asioita äiti on ymmärtänyt, vaikka ei ole silloin aikanaan puhunut - ihan niin kuin minäkin omien lasten asioita ymmärrän, vaikken siitä heille puhu (koska ovat aikuisia ja saavat itse päättää, mistä asioista äidille puhuvat. Niin minäkin tein ja luulin, että äiti ei tiedä mitään. Taisi se tietää :)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Jossain vaiheessahan sitä alkaa ymmärtää, että äitikin on ihminen ja vain ihminen. Sitä ennen hän on äiti. Samaa ajatusta olisi tietysti hyvä voida soveltaa itseensäkin, että on ihminen ja vain ihminen. Ei myyttinen hahmo ylivoimaisine vaatimuksineen. Minulle ei ainakaan ole ollut helppoa.
Poista