Nöyryyttäminen

Olen joutunut viime aikoina useampaan kertaan asettelemaan/vahvistelemaan rajojani. Kyse ei ole ollut siitä, että en itse olisi pysynyt pilttuussani, vaan siitä, että joku toinen on ylittänyt minun reviirini rajat. Kaikki tapaukset ovat olleet erilaisia ja eri elämänpiirin alueilla, mutta oma suhtautumiseni on ollut samanlaista. Olen nostanut selvän stop -merkin pystyyn. Seis, tästä eteenpäin ei saa käydä. Tähän päätyt Sinä ja tästä alan minä. Jossain tapauksessa rajojen täsmentäminen on tuottanut minulle suorastaan mielihyvää ja jossain tapauksessa se on aiheuttanut minulle suurta ahdistusta.

Ahdistus syntyy siitä, että pelkään jotain aivan järisyttävää tapahtuvan, jos sanon EI tai ilmaisen loukkaantumiseni. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ja huonoksi. Hetkessä taannun pieneksi tytöksi ja koen olevani paha. Se on omituista kuusikymppisen käytöstä. Luulisi tämän ikäisen jo pystyvän ilman huonoa omatuntoa pitämään itsestään selvistä asioista kiinni ja olemaan jämäkkä.

Näissä kaikissa kohtaamissani tilanteissa on ollut kysymys loukkaamisesta - epäasiallisesta käytöksestä, käskyttämisestä, alempiarvoisena kohtelemisesta tai neuvoista. Hyvää tarkoittavaa neuvomista, kuinka minun tulisi ajatella ja tuntea tai tunteideni täydellisestä vähättelyä. Viimeisen lauseen asiat ovat alkaneet ärsyttää minua viime vuosina erityisesti. Ajattelen vahvasti, että minulla on oikeus omiin tunteisiini ja ajatuksiini. Olkoot sitten kuinka vääriä tahansa. Himputti vieköön, koska ihminen tulee niin vanhaksi, että saa määrätä itse omansa? Teot ovat eri asia. Ne eivät ole yksityisasia, jos ne vaikuttavat toisiin ihmisiin. Oman fyysisen ja psyykkisen jaksamisen rajat ovat myös mietityttäneet minua viime aikoina. Mikä on riittävää, kun tuntuu, että ei riitä vai riittääkö ylipäätään mikään?

http://www.adlibris.com/fi/kirja/noyryytys-9789522886439

Psykiatri Juhani Mattila ei puhu loukkaamisesta tai loukkaantumisesta, vaan käyttää vahvempaa ilmaisua: nöyryyttäminen ja nöyryytetyksi tuleminen. Hän julkaisi tänä vuonna kirjan nimeltä Nöyryytys – Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä. Nöyryytyksen ytimessä on arvokkuutta riistävä kokemus. Silloin ihminen kokee joutuvansa keinottomana vääryyden kohteeksi tai alistetuksi.  Hänen mukaansa rankkaa nöyryyttämistä voi tapahtua läpi elämän. Nöyryytyksen juuret vievät usein lapsuuteen. Lasta on moitittu, vähätelty tai verrattu muihin. Hänet on sivuutettu tai hänen tunteitaan ei ole otettu huomioon. ”Sinusta ei ole mihinkään” tai ”Mikset ole kuin Liisa?”. https://www.tehylehti.fi/fi/tyoelama/psykiatri-tyoyhteisoon-pesiytynyt-noyryyttamisen-kulttuuri-tuhoisa


Itse muistan tulleeni verratuksi itseäni parempiin lapsiin tai vaihtoehtoisesti hyvin pahoihin lapsiin ja minun kerrottiin muistuttavan huikentelevaista ja laiskottelevaa sukulaistätiä. Onnekseni pidin tästä mustasta lampaasta paljon, joten vertailu ei tuntunut pelkästään pahalta. Koin myös sukupuoleeni kohdistuvaa nöyryyttämistä. Tytöt sitä ja tytöt tätä, tytöt eivät ainakaan sitä eivätkä varsinkaan tuota. Pojat olivat poikia ja lähtökohtaisesti parempia. Sankarillisia veijareita. Tytössä piili kammottavan häverikin mahdollisuus. Lasta voidaan nöyryyttää kotona, koulussa ja kaveripiirissä. Sen jälkeen onkin sitten helppo hypätä työelämään narsistisen pomon ja sairaan työyhteisön mollattavaksi. Tyttö kasvaa naiseksi ja siitä alkaa naiseuteen kohdistuva nöyryytys. Eikä se ikinä lopu, jollei itse osaa/uskalla sitä stoppi-merkkiä heilutella.

Lapsen sanoilla nöyryyttämisen voi täydentää fyysisellä väkivallalla. Silloin se jää ehdottomasti vielä varmemmin haavaksi, jonka päälle voi kasvaa rupi, mutta jonka saa raaputtamalla helposti vuotamaan uudelleen verta. Koivuniemen herran jäljet takalistossa seuraavat läpi elämän saati sitten nyrkiniskut tai seksuaalinen väkivalta. Olen joskus kuullut jonkun toteavan, että ei häneen selkään saamisesta ole mitään traumoja jäänyt. En usko, että se on totta. Kyseinen henkilö on vain parkinnut nahkansa ja jättänyt haavat sinne alle.

http://www.online-advocate.com/

Nöyryyttäminen perheen perintökaluna siirtyy sukupolvelta toiselle, jollei joku riko perinnönjaon kaavaa. Itse olisin mieluummin ottanut perinnöksi vaikkapa vanhat ruusukupit ja antanut ne eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Mattilan mukaan ”Nöyryytys aiheuttaa ihmisen minäkuvaan hetkellisen tai pysyvän vaurion ja itsetunnon kolhun. Tölväisy, moite, arvostelu, kritiikki, nolaaminen, mitätöinti ja ohittaminen ovat kaikki nöyryyttämistä. Niin myös torjutuksi tuleminen. Pienet ja vähän suuremmatkin surut ja pettymykset paranevat ajan kanssa silloin, kun niihin ei sisälly nöyryytystä. Koettu nöyryytys on kuitenkin kuin tapaturma, joka jättää jälkensä. Kipu niistä tuntuu joka kerta, kun trauma palaa mieleen.” https://www.sley.fi/noyryytys-kohmettaa-sielun/

Loukkaamisen kulttuurin perheessä tai työpaikassa lopullinen niitti rapsaistaan sanomalla, että eksä leikkii ymmärrä? Sehän oli vain huumoria ja ihminen, joka uskaltaa loukkaantua nöyryyttäjälleen nimetään huumorintajuttomaksi, herkkähipiäiseksi herneennenäänvetäjäksi.

”Yksi yleinen nöyryytyksen tapa on viedä toiselta usko omiin mahdollisuuksiinsa saavuttaa haluamansa. Tämä on nöyryytyksen laji, jota suomalaisessa yhteiskunnassa joskus pidetään jopa hyveenä. Ne ovat hetkiä, kun vanhempi vähättelee lapsensa tai puoliso kumppaninsa haaveita ja unelmia. Masennus on toiveiden häviämistä. Tämän sortin nöyryyttäminen on yleistä myös nykyajan työelämässä. Se voi olla esimerkiksi sitä, kun ihmistä pidetään pätkätyösuhteissa vuosi vuoden perään.”, toteaa psykiatri Juhani Mattila. https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/vahattely-noyryyttamista-terveen-ylpeyden-rikkominen-tuhoaa-arvokkuuden-tunteen/

Itse olen jo kahdettatoista vuotta pätkätyösuhteessa. Pätkiä on kaksi vuodessa ja niiden välillä yhteensä viisi kuukautta ns. sopimuksetonta kautta. En osaa sanoa, onko nöyryyttävää hakea kaksi kertaa vuodessa omaa työtänsä uudestaan, mutta kyllähän se vähän löysässä hirressä roikkumiselta tuntuu. Ei sitä ainakaan ihan täysiarvoinen ole.

Kerran kuulin työpaikallani erään työtoverini sanovan ”kyllä sillä on ihan vahtimestarin sielu”. Minusta siinä puhuttiin, sävy oli positiivinen ja kyse oli palvelualttiudestani. Jäin kuitenkin mielessäni ihmettelemään, että minkäslainen sielu se vahtimestarilla mahtaa olla? Poikkeaako kovin osastonjohtajan sielusta? Rehtorin sielusta? Kaupunginjohtajan?  Loppujen lopuksi heitin mielessäni bumerangin takaisin ajattelemalla, että sanojalla itsellään se on ehkä melko pieni. Lähes olematon.

Kanalassa loukkaantunut lajitoveri nokitaan porukalla kuoliaaksi. Sellaista ikävä kyllä tapahtuu joskus myös naisvaltaisella työpaikalla. Juoruaminen, vihjailu, naureskelu, silmien pyörittely, kulmien kohottaminen, asioiden pimittäminen, arvostelu ja porukasta ulosjättäminen ovat kanan nokkaakin satuttavampia työkaluja. Perintökaluja, joita olemme perineet jo lapsuudessa. Ryhmänokittelu ja kaakatus johtaa sairastumiseen ja pahimmmillaan jopa kuolemaan. Itsemurhaan.

http://www.dhakacourier.com.bd/a-breakdown-in-human-values/

Kaivan nyt kaksi varsin nöyryyttävää kokemusta muistolootastani esiin. Eivät ne elämäni pahimpia ole, mutta vahvoja mielikuvia kyllä tuottavat ja liittyvät nuorena äidiksi tulemiseen.

Ensimmäinen tapaus tapahtui Espoon Niipperin Elannossa, joka oli lähikauppamme. Myymälänhoitajana oli koulukaverini äiti, joka järkyttyi nähdessään kasvaneen kumpuni. Jaksoi sitä kauhistella harva se kerta, kun kävin kaupassa. Eräänä päivänä olin ostoksilla, kun hän suureen ääneen huusi, katsokaa tuota tyttöä, se on meidän Hannelen luokkakaveri, ja nyt se saa vauvan. Eikö ole kamalaa? Siinä sitten seisoin töllisteltävänä ja itkua pidätellen kuin apina häkissä. Eivät sentään tulleet tökkimään sormella.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/e/ed/Monkey_in_zoo1.jpg/1280px-Monkey_in_zoo1.jpg

Toinen muisto liittyy Kätilöopistoon. Olin käymässä äitiyspolilla ylitettyäni lasketun ajan. Siellä oli peräkanaa monta pientä tutkimushuonetta tutkimuspöytineen. Enemmän ja vähemmän raskaana olevien piti riisua pöksynsä ja asettautua pöydälle ja tällätä jalkansa telineisiin. Siinä sitten rivi naisia retkotti paikat avoimina odottamassa arvokasta delegaatiota, joka kulki huoneiden läpi kurkkaamassa ketaroiden väliin. Kätilöopisto oli opetussairaala, joten kurkkijoita saattoi olla aika monta.

http://www.rehactive.fi/gynep%C3%B6yd%C3%A4t

Lääkärin lisäksi pääsin kätilön hoteisiin. Kuului niihin vanhoihin, kunnon lapsenpäästäjiin, joista kuulee vain entisajan synnyttäjien kauhukertomuksissa. Kätilöllä oli myös opiskelijoita seuranaan ainakin viisi kappaletta. Hän tutki minua ja alkoi sitten rumasti arvostella minua tilanteestani ja selitti opiskelijoille, mikä kauhea kohtalo minulla ja lapsellani on tiedossa. Sitten hän kyseli erittäin epäasiallisesti, onko isästä tietoa, onko minulla edes asuntoa ja raha-asioistani. Viimeisen voitelun hän antoi kertomalla värikkäin sanakääntein, kuinka kauheaa kärsimystä joudun synnytyksessä kokemaan. Siinä minä makasin yksin vähissä pukeissa ja itkin häpeästä ja pelosta. Sen muistan, että nuorten kätilöopiskelijoiden silmissä näin suurta myötätuntoa, joka kantoi minut sen tilanteen yli. Jotenkuten. Tuohon aikaan isä ei päässyt tutkimushuoneeseen mukaan, mutta onneksi hän oli odotushuoneessa ja pääsin parkumaan hänen vahvojen käsivarsiensa suojelukseen.

Meidän omassa neuvolassa oli aivan ihana, äidillinen kätilö, jolta sain paljon tukea ja kannustusta. Uskon siitä olleen paljon enemmän hyötyä kuin julkisesta nöyryyttämisestä. Ikuisesti olen kiitollinen myös anopilleni, meidän Famulle, joka kuultuaan raskausuutiset, sanoi iloisena:  näin viime yönä unta, että poika on tulossa. Sitten hän ryhtyi neulomaan puikot suihkien tulokkaalle toinen toistaan kauniimpia nuttuja, myssyjä ja sukkia. Hän ei ollut mikään draamakuningatar, vaan käytännön ihminen, joka arveli, että vaatettahan se tulokas tarvitsee. Hän oli itse menettänyt seitsemäntoista vuotta aikaisemmin yhdeksän päivän ikäisen tyttövauvansa, minkä jälkeen toista lasta ei hänelle suotu. Ainoan pojan esikoispojan syntymä oli hänelle suuri lahja ja ihme.

Voi hyvä ihme sentään. Sellaista se oli. Maailmanmeno vuonna 1973. Nyt on nyt ja uudet nöyryyttämisen aiheet ja muodot ovat vallanneet alaa. Nöyryyttäminen ei tapahdukaan enää muutaman ihmisen kesken Elannossa, vaan pahimmillaan se jaetaan koko maailman kanssa armottomassa epäsosiaalisessa mediassa.

Me ihmiset emme tyydy nöyryyttämään ainoastaan lajitovereitamme. Eläimet saavat myös osansa. Somessa jaetaan tolkuttomasti tällaisia kuvia, joille peukutellaan ja annetaan sydämenkuvia. Melko sydämetöntä, jollei suorastaan sielutonta meininkiä mielestäni.

https://c2.staticflickr.com/4/3827/10476833633_431267dc8b_b.jpg